Esko. Niin teki. Mutta en vain minä olisi uskonut isäntääkään, vanhaa miestä, tuommoiseksi karhuksi. Ei siinä paljoa painanut mustalaisen vastaan tappeleminen eikä potkiminen — nöyrtyä täytyi, kun isäntä kerran kiinni kahmaisi.
Raski (hymyillen). Kyllähän, tuota, sitä minunkin kämmenissäni vielä hiukan on pontta.
Esko. On tosiaan, se täytyy myöntää.
Elli. Pesutupaanko te hänet veitte?
Antti (Ellille). Niin. (Kääntyen Raskiin ja Eskoon.) Mutta mitä nyt teemme, emmehän voi häntä kauan vangittunakaan pitää? Olisiko lähetettävä sana nimismiehelle?
Elli. Antti rakas, ethän vain häntä liian kireälle köyttänyt?
Antti (Ellille). Emme, ole huoletta.
Raski. Sana kai tästä on lähetettävä, että tulevat hänet täältä pois noutamaan. Eikö Esko lähtisi viemään sanaa nimismiehelle?
Esko. Kyllä, isäntä, minä lähden.
Mikko (syöksyy vapaana sisään). Te rakkarit, kyllä minä teidät opetan! Semmoinen mies on Möykky-Mikko, ettei häntä ilmaiseksi koirana ja narrina kohdella. Tämmöiseen taloon olisin tullut vävyksi, phyi! Raski saa ijankaikkisesti pitää tyttärensä minun puolestani. (Syöksyy ulos.)