Raski (seisoo samaten kuin toisetkin pitkän ajan Mikon poistuttua hölmistyneenä paikallaan. Kynsii harmistuneena korvallistaan.) Tuhannen — tuhannen — tuhatta! Oliko tuo Möykky-Mikko? (Eskolle.) Luulen, että olemme tehneet pikku tuhmuuden.
Esko (tuhman näköisenä). Niin luulen, isäntä, minäkin. (Raskin tavoin.) Tuhannen — tuhannen tuhatta!
Elli (seisoo rinnakkain Antin kanssa, kumpikin koettaa salata voitokasta hymyään). Ja kenessä on syy tähän ikävään erehdykseen?
Raski. Niin, kenessä syy? Minä kyllä katsoin, että sanomalehdessä mainitut tuntomerkit sopivat mieheen, mutta — aa! nyt huomaan, sanomalehdessähän sanottiin, että sillä Lapuan kellojen varkaalla on arpi oikean silmän päällä, eikö niin, Esko?
Esko. Juuri niin, isäntä, se oli justiinsa niin.
Raski. Ja minä onneton en muistanut sitä katsoakaan, en kuolemakseni. Katsoin vain, että oli nuori solakka mies eikä mustalaisen näköinen.
Esko. Kah! Siinäpä se, siis kokonaan sanomalehden syy. Miksi eivät paremmin huomauttaneet tuosta arvesta? No, viis tuosta, — me, isäntä, emme tuommoisista joutavista pikkuasioista surua kanna. Mikko taisi tulla hiukan loukatuksi, mutta tulkoon, tuommoisen suupaltin ei ole suurta väliä.
Raski. Oikein sanottu, minuakin viatonta ihmistä haukkui, juuri kuin ei sitä joskus vahinkoa tulisi kenelle tahansa.
Esko. Niin, ja kehtasi vielä Elliäkin häväistä.
Raski. Häpäisikö Elliäkin? Ryökäle, minua jo suututtaa.