"Enpä olisi sitä siitä uskonut." jatkoi eversti: "se on minut tykkänään typerryttänyt. En ole vuosikausiin moista kolausta saanut — senkin kiittämätön rakkari!"
"Oi, setä!" puolusteli Lilian, "älkää noin puhuko; kenties Bingo ei voinut asiata auttaa — kenties joku on s-s-surmannut sen!"
"Surmannut!" huudahti eversti tuimasti. "Taivahan vallat! jos luulisin maailmassa löytyvän konnaa tuon säveän koiraparan surmaajaksi pystyvää, niin — — Mitä varten moista konnuutta tehtäisiin, Lilian? Sanoppas! Minä — minä toivon ettet enää minun kuulteni mokomia lörpötä. Tehän ette luule sen menettäneen henkeänsä, vai mitä, Weatherhead?"
Vastasin — Jumala paratkoon! — pitäväni sitä melkein mahdottomana.
"Ei se kuollut ole!" huusi rouva Currie. "Jos se olisi kuollut, niin tietäisin sen jollakin tavoin — siitä olen varma! Mutta tunnen että se on hengissä. Viime yönäkin näin siitä kovin kaunista unta. Se palasi luoksemme, hra Weatherhead, ajurin vaunuissa ajaen, ja aivan entisellään — käytti vain sinisiä silmälaseja, ja sen turkin ajellut paikat olivat tulipunaisiksi maalatut. Ja minä heräsin ilosta — tiedättehän että se varmasti käy toteen!"
On helppo ymmärtää mitä kidutusta tuollaiset puhelut tuottivat, ja kuinka vihasin itseäni tulkitessani myötätuntoani ja lausuessani rohkaisevia sanoja koiran saamisesta takaisin, kun kaiken aikaa tiesin sen makaavan puutarhani mustien multien kätkössä. Mutta otin sen osana rangaistuksestani ja kärsin kaikki valittamatta; tekipä minusta käytäntö oikein mestarinkin lohduttamisen taidossa — luulen todella olleeni heille suurena viihdytyksenä.
Olin toivonut heidän pian toipuvan häviönsä ensimäisestä katkeruudesta, ja Bingon ensin saavan seuraajan ja siten unohtuvan tavalliseen tapaan; mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.
Eversti poloinen silmin nähden kiusasi itseään sairaaksi surullansa; hän kuljeskeli alla päin — ilmotellen lehdissä, etsiskellen ja ihmisiä kuulustellen, mutta tietysti turhaan, ja tämä koski häneen kipeästi. Hän esiintyi pikemmin ainoan poikansa ja perillisensä menettäneenä miehenä kuin englantilais-intialaisena upseerina jolta on villakoira karannut. Minun täytyi teeskennellä mitä kiihkeintä harrastusta hänen tiedustelujansa ja löytöretkiänsä kohtaan, ja kuunnella ja jäljitellä mitä liiallisimpia ylistelyjä edesmenneestä, ja niin suuren kavaluuden ponnisteluissa lyötyin vihdoin melkein yhtä sairaaksi kuin itse eversti.
En voinut olla havaitsematta että taidokas osanottoni ei Lilianiin tehonnut läheskään niin suuresti kuin hänen omaisiinsa: ja toisinaan äkkäsin hänen vilpittömissä ruskeissa silmissään epäuskoisen katseen joka sai minut kovin levottomaksi. Vähä vähältä laajeni välillämme juopa, kunnes lopulta epätoivoissani päätin kuulla kohtaloni ennen kuin koituisi aika jolloin olisi toivotonta laisinkaan puhua. Valitsin erään sunnuntai-illan, ollessamme kultaisessa hämyssä kävelyllä kirkosta niityn poikki, ja silloin rohkaisin itseni ilmaisemaan hänelle rakkauteni. Hän kuunteli minua loppuun ja oli ilmeisesti kovasti kiihdyksissään. Vihdoin hän jupisi ettei liittomme ollut mahdollinen, paitsi jos — ei, sitä ei nyt enää voisi tapahtua.
"Paitsi jos?" kysyin. "Lilian — neiti Roseblade, jotakin on viime päivinä tullut väliimme; sanottehan mikä se on?"