Ajan mittaan tuumiskelin istuttavani vainajan jäännöksien kohdalle ruusupensaan, ja kun Lilian ja minä jonakuna päivänä kotoisen onnemme hehkeimmillään kukoistaessa seisoisimme ihailemassa sen valkeata loistokkuutta, niin saattaisin (kenties) rohkaistua tunnustamaan että pensas oli saanut osan loistokkuuttaan ammoin kadonneesta Bingosta.
Tässä aatteessa oli hiven runollisuutta mikä hetkeksi kirkasti synkkyyttäni.
Minun ei tarvinne mainita etten sinä iltana poikennut naapuriin. En ollut vielä kyllin paatunut sitä tekemään — sävyni olisi voinut minut kavaltaa, ja niinpä pysyin viisaasti kotona.
Mutta hirveät näyt häiritsivät sinä yönä untani. Olin herkeämättä yrittämässä haudata isoa rotevaa villakoiraa, joka itsepintaisesti reutoutui ylös kosteasta mullasta niin pian kuin syydin sen peittoon… Lilian ja minä olimme kihloissa, ja istuimme sunnuntaina kirkossa, mutta kaikkia häätö-yrityksiä vastustava villakoira kielsi kumealla haukunnalla meidät kuulutuksilta… Oli hääpäivämme, ja ratkaisevana hetkenä villakoira loikkasi väliimme ja nielaisi sormuksen… Tai istuimme hääpöydässä, ja Bingo, hehkuvasilmäinen hallava luuranko, istui hääkakulla eikä päästänyt Liliania sitä leikkaamaan. Ruusupensashaavekin toistui kierossa muodossa — pensas kasvoi, ja jokaisessa kukassa räkätti pienois-Bingo: ja havahtuessani yritin parhaillaan tuskan hiki otsalla uskotella everstille että ne olivat tavallisia koiranruusuja.
Seuraavana aamuna läksin toimistooni synkeän salaisuuteni jäytäessä sisuksiani, ja kaikissa puuhissani nousi eteeni murhatun villakoiran aave. Kahteen päivään en rohjennut lähestyä Currien perhettä, kunnes viimein eräänä iltana pakotin itseni vierailulle, tuntien ettei todellakaan ollut turvallista pysyä loitolla enää kauvemmin.
Omaatuntoani kirpelöitsi sisälle astuessani. Tekeysin tietämättömän huolettomaksi, mutta ponnistukseni onnistui niin nolosti että olisin joutunut pahaan paulaan, elleivät he olisi olleet liiaksi syventyneet omiin ajatuksiinsa sitä huomatakseen.
En ole eläissäni nähnyt perhettä siinä määrin masentuneena kotoisesta onnettomuudesta kuin vierashuoneesta löytämäni ryhmä oli, surkeasti tekeytyessään jotakin puuhailevaksi. Me puhelimme ensin — ja onttoa haastelua se oli — arkiaikaisista asioista, kunnes en voinut sietää tätä tilaa kauvemmin, vaan syöksyin uskaliaasti vaaraan.
"En näe koiraa." alotin. "Kaithan te — te löysitte sen suuremmitta vaivoitta tois-iltana, eversti?" Puhuessani odottelin jännitettynä, huomaisivatko he ääneni outoa sointua, mutta he eivät sitä tarkanneet.
"Hm, seikka on se", vastasi eversti raskaasti, harmaita viiksiään kaluten, "ettemme ole sen koommin siitä kuulleet: se — se on karannut!"
"Mennyt, hra Weatherhead; mennyt sanaakaan virkkamatta!" huoahti rouva Currie voihkaten, ikäänkuin olisi arvellut koiran voineen edes jättää hyvästelykirjeen.