Herrasmies, jota koira oli kovin selittämättömästi seurannut, oli muuan hra William Blagg, jolla oli pikku myymälä lähellä Endell-katua ja joka nimitti itseään linnunkasvattajaksi, vaikkei hänestä päältä päin olisi sellaisia ominaisuuksia arvannut. Hän oli karvalakkinen retkale, silmäkulmat ilkeässä kurtussa, nenä litteä ja pienet vilhuvat silmät punaiset; ja ilmaistuani asiani vei hän minut kamalan pienen pöksän läpi, joka oli sullottu täyteen puisia, rautalankaisia ja pajuista punottuja, levotonta kapsetta ja vikinää rapisevia vankiloita, ja sitten ulos takapihalle, missä näkyi pari kolme lahonnutta koirankoppia ja hölkkiä. "Tuo tuolla se on", hän sanoi nytkäyttäen peukaloaan takimaiseen hölkkiin päin; "seurasi minua koko matkan kotiin Kensingtonin puutarhasta, sen teki. Lähreks sieltä?" ja hölkistä ryömi verkalleen, tuhisevasti inisten ja ketjuansa kalistellen, sama koira minkä taannoin olin tappanut!
Niin ainakin ajattelin hetkisen, ja minusta tuntui kuin olisin aaveen nähnyt; yhdennäköisyys oli niin täsmällinen — kooltaan, jokaisessa yksityiskohdassa, lonkkien pikku karvatukkoihin asti, typistyneeseen korvaankin asti, tämä koira olisi saattanut olla Bingo-vainajan kaksois-olento. Kaiketi toinen musta villakoira oikeastaan on suuresti toisen samankokoisen mustan villakoiran näköinen, mutta yhtäläisyys säpsähdytti minua.
Muistaakseni juolahti juuri sillä hetkellä mieleeni ajatus, että tässä oli ihmeellinen tilaisuus saada omakseen maailman suloisin tyttö ja samalla kertaa sovittaa paha tekoni viemällä matkassani iloinen elämä takaisin naapurien huvilaan. Tarvittiin vain rahtunen rohkeutta, yksi viimeinen petos, ja sitte voisi taaskin pelastua totuuden teille.
Melkein tietämättäni, kun oppaani minuun kääntyen kysyi: "Onks tää koira teitin?" vastasin kiireisesti: "Kyllä, kyllä — se on koira jota tarvitsen, se — se on Bingo!"
"Eipä näy paljoa piittaavan teitin tulostanne", huomautti hra Blagg, kun koira tyynesti tähysteli minua.
"Oo, ei se ihan minun koirani ole, nähkääs", selitin: "sen omistaa eräs ystäväni!"
Hän loi minuun nopean syrjäkatseen. "Sitte kenties olettekin erhettynyt koirasta", hän sanoi, "enkä tahro panna mitään vaaraan. Olin justiin tän'iltana menossa maalle yhren herrasmiehen luo joka asuu Wistaria huvilassa — se on ilmotellut mustaa villakoiraa!"
"Mutta, kuulkaahan", sanoin, "se olen minä."
Hän vilkutti minulle omituisesti silmäänsä. "Älkää pahaa tykätkö, herra", hän sanoi, "mutta haluaisin nährä jotakin toristusta siitä ennen kuin luovun niin arvokkaasta koirasta kuin tää on!"
"No", sanoin, "tässä on nimikorttini: riittääkö se?"