Hän otti sen ja tavaili, nimeni suurta varovaisuutta teeskennellen, mutta huomasin vallan hyvin, että vanha retku epäili olinko laisinkaan kadottanut koiraa, saati nyt löytänyt omaani. "Hm", jupisi hän pistäessään kortin taskuunsa, "jos luovutan koiran teitille, niin pitää minun olla turvattu kaikelta vaaralta. Minun ei ränttää joutua pulaan minkään erhetyksien takia. Jonsette halua jättää sitä tänne päiväksi tai pariksi, niin saatte maksaa sen mukaan, katsokaas."
Tahdoin päästä kiusallisesta jutusta eroon mahdollisimman nopeasti. Hinnasta en piitannut — Lilian oli kaikkien kulujen arvoinen! Sanoin ettei minulla itselläni ollut mitään epävarmuutta elukan omistamisesta, vaan että suostuin maksamaan kohtuullisen korvauksen ja tahdoin viedä koiran heti matkassani.
Ja niin sovimme asiasta. Maksoin hänelle huikeat rahat ja pääsin lähtemään väärennetyn villakoirani kanssa, jonka toivoin saavani naapurihuvilassa käymään kadonneesta Bingosta.
Tiedän tekoni vääräksi — olipa se vastenmielisen lähellä koiranvarkauttakin — mutta minä olin epätoivoon kiusaantunut mies. Näin Lilianin vähin erin luisuvan käsistäni, tiesin etten mitenkään muutoin voisi saada häntä takaisin, jouduin ankaraan kiusaukseen, olin jo mennyt pitkälle samalla tiellä, juttuni oli tuo vanha sormensa antamisesta paholaiselle. Ja niin lankesin.
Varmaankin joku tämän lukija on kylliksi jalomielinen harkitsemaan vaiheitteni erikoista luonnetta ja tunteakseen halveksimisensa pohjalla pikkuisen sääliäkin.
Sinä ehtoopäivänä söin päivällistä kaupungissa ja vein ostokseni myöhäisellä junalla kotiin: koiran käytös oli vakava ja erinomaisen kunnioittava: se ei ollut mikään räikeällä ajattelemattomuudella itseään häpäisevä elukka — se oli leppoisakin ja nöyrä, ja kaikin puolin luonteeltaan alkuperäisen otuksen mieluisa vastakohta. Silti, se saattoi olla päivällisen pöyhimän omantunnon tuottamaa, en voinut olla kuvittelematta näkeväni elukan silmissä merkillisen katseen, ikäänkuin olisi se tajunnut itseään vaadittavan osalliseksi puijaukseen ja jossakin määrin pahaksunut sitä.
Jos se vaan olisi kyllin kelvollinen avittamaan aikeitani! Onneksi oli se kuitenkin niin täydellinen jäljennös Bingon ulkoasusta, että ilmitulon vaara oli todella vähäpätöinen.
Saatuani sen kotiin kiinnitin Bingon hopeasilaisen kaulahihnan sille kaulaan — onnitellen itseäni siitä että olin älynnyt sen säilyttää, ja vein elukan tapaamaan äitiäni. Hän hyväksyi vähääkään arvelematta koiran siksi miltä se näytti; mutta vaikka tämä rohkaisi minua jatkamaan, niin ei se ollut ratkaisevaa: hämäräperäisen villakoiran oli kohdattava niiden huolellinen tähystely, jotka tunsivat oikean elukan turkista jokaisen karvatukon!
En missään nimessä olisi hirvinnyt kestää sellaista kiirastulta, että olisin itse vienyt saaliini Currien perheeseen. Annoimme sille illallista ja sidoimme sen pihatolle, missä se kaiken yötä surkeasti ulisi ja multasi järsimiänsä luita maahan.
Seuraavana aamuna kyhäsin rouva Currielle kirjelmän, jossa lausuin mielihyväni siitä että saatoin palauttaa kadonneen, ja Lilianille toisen, joka sisälsi ainoastaan sanat: "Uskotteko nyt että olin vilpitön?" Kiinnitin molemmat villakoiran kaulaan ja pudotin sen everstin puutarhaan muurin yli juuri ennen kuin läksin junamatkalleni kaupunkiin.