* * * * *
Minulla oli tuskallinen kävely sinä iltana; kiersin pitempää tietä, kaiken aikaa vapisten pelosta että kohtaisin jonkun Currien huonekunnasta, jollaiseen tapaamiseen en tuntenut juuri silloin täydellä luottamuksella pystyväni. En voinut saavuttaa mieleni rauhaa ennen kuin tietäisin oliko petokseni menestynyt vai oliko villakoira, jolle olin kohtaloni uskonut, kurjasti kavaltanut minut; mutta jännitykseni päättyi onneksi oitis kun astuin äitini kamariin. "Et voi uskoa kuinka ihastuksissaan nuo Currie parat olivat jälleen nähdessään Bingon", pakisi hän heti; "ja he kiittelivät sinua ihan ylenpalttisesti — Lilian eritoten — aivan liikutetulta hän tuntui, lapsi rukka! He pyytelivät sinua pistäytymään luoksensa tänä iltana päivällisille ja kiitoksille, mutta lopulta sain heidät taivutetuiksi saapumaankin meille. Ja he aikovat tuoda koiran hieromaan ystävyyttä. Niin, ja tapasin Frank Traversin; hän on palannut käräjiltä ja kutsuin hänetkin tapaamaan heitä!"
Hengähdin syvään huojennuksesta. Pelini oli ollut epätoivoinen — mutta olin sen voittanut! Olisin tosin toivonut ettei äitini olisi sattunut kutsuinaan Traversia juuri tuoksi illaksi — mutta saatoinhan olettaa tämän jälkeen voivani uhmata häntä.
Eversti väkineen saapui ensimäisenä. Hän ja hänen vaimonsa olivat niin ylenpalttisen kiitollisia että minusta tuntui suorastaan tukalalta; Lilian kohtasi minut maahan luoduin katsein ja hieno hieno puna poskillaan, vaan ei virkkanut mitään juuri silloin. Viisi minuuttia jälkeenpäin, kun istuimme kahden kesken kasvihuoneessa, jonne olin hänet vienyt muka uutta begoniaa näyttääkseni, hän laski kätensä hihalleni ja kuiskasi miltei arasti: "Hra Weatherhead — Algernon! Voitko konsanaan antaa minulle anteeksi julmuuteni ja väärän epäluuloni?" Ja minä vastasin ylipäänsä voivani sen tehdä.
Emme olleet kasvihuoneessa pitkää aikaa, mutta ennen kuin sieltä lähdimme oli kaunis Lilian Roseblade suostunut onnellistuttamaan elämäni. Vierashuoneeseen palatessamme tapasimme Frank Traversin, jolle oli kerrottu löydön historia, ja huomasin hänen suunsa jäävän auki hänen vilkaistessaan kasvoihimme ja havaitessaan voitonriemuisen hymyn, joka epäilemättä kajasti minun piirteissäni, ja Lilianin leppeiden silmien hellän, haaveksivan katseen. Travers parka, minun kävi häntä sääli, vaikken hänestä pitänyt. Travers oli hyvä perikuva nuoresta, kohoavasta lakimiehestä: kookas, ei hullumman näköinen, tummat silmät terävät, viikset mustat ja elehtivä suu puhujaa ilmaiseva, joka saa tarkalleen esitetyksi kaikki tunteiden vivahdukset, alistuvasta myönnytyksestä herjaan uskomattomuuteen asti. Myöskin oli hänellä loppumattoman haastelun taito, joka tuntui ehdottomasti miellyttävältä, joskin hiukan ponnistellulta. Vaarallinen olisi hän siis ollut kilpailijana. Mutta sepä ei enää tullut kysymykseen — hän näki sen itsekin heti ja vaipui päivällisen aikana synkkään äänettömyyteen, kaihomielin tuijotellen Liliania ja huokaillen kiusaksi asti ruokaväleinä. Hänen pakinatulvansa tuntui patoutuneen umpeen.
"Olette tehnyt ystävän teon, Weatherhead", ylisteli eversti. "En voi sanoin kuvata mitä tuo koira minulle merkitsee ja kuinka äärettömästi olen sitä kaivannut. Olin kokonaan herjennyt toivomasta sitä enää näkeväni, ja kaiken aikaa oli Weatherhead, hra Travers, hellittämättömästi etsimässä itsekseen pitkin Lontoota kunnes löysi elukka paran! En sitä unohda. Se osottaa todellista ystävällistä tunnetta."
Traversin kasvoista huomasin hänen vakuuttelevan itselleen, että hän olisi puolessa ajassa löytänyt viisikymmentä Bingoa — jos vaan olisi tullut ajatelleeksi: hän myhäili murheellista myöntymystä kaikkeen mitä eversti sanoi, ja alkoi sitte ilmeisen vähäksyvästi silmäillä minua.
"Ette voi ajatella", kuulin rouva Currien kertovan äidilleni, "kuinka todella liikuttavaa oli nähdä rakkaan Bingo-paran tunteita sen jälleen nähdessä kaikki tutut esineet! Se meni haistelemaan kaikkia vuoron perään, ihan selvästi tuntien kaikki entiseksi ympäristökseen. Ja olipa aivan ähmissään havaitessaan että olimme siirtäneet pois vierashuoneesta sen omaksuman lepomaton. Mutta se katuukin syvästi ja on kovasti häpeissään karkaamisesta; se tuskin uskaltaa tulla, kun John sitä kutsuu, ja pysyttelihe kaiken aamua eteisen tuolin alla — ei tahtonut tulla tännekään, joten meidän täytyi se jättää teidän puutarhaanne."
"Se on ollut säälittävän masentuneella päällä kaiken päivää", virkkoi
Lilian; "se ei ole purrut ainoatakaan kaupitsijaa."
"Hoo, kyllä se juukeli siitä tointuu!" tuumi eversti hilpeästi; "jo se taas päivän parin päästä kissoja ahdistelee yhtä ripeästi kuin koskaan."