He näyttivät taipuvaisilta hyväksymään tämän ratkaisun, ja luulen todellakin että he olisivat uskoneet Bingossa piilevän miten määrätöntä tunteellisuutta tahansa: mutta itse tunsin olevani hukassa, jos tuolla onnettomalla otuksella oli vielä useita taitoja lisää, sillä alkuperäinen Bingo ei ollut mikään esiintyjä.
"Merkillistä", virkkoi Travers miettivästi, kun koira jälleen saavutti tasapainonsa, "olen aina ajatellut että Bingo oli menettänyt oikean korvansa puolikkaan?"
"Niinhän se onkin, vai mitä?" sanoi eversti. "Vasen? Minäpä itsekin olen aina muistellut että se oli oikea."
Sydämeni oli pysähtyä hirmusta — tuon seikan olin kokonaan unohtanut. Kiirehdin ratkaisemaan asiata. "Vasenhan se oli", vakuutin lujasti; "tiedän sen syystä, että muistan aivan erityisesti ajatelleeni miten omituista oli, että koira oli menettänyt palan juuri vasemmasta korvastaan, eikä oikeasta!" Itsekseni vannoin että tämä olisi ehdottomasti viimeinen valeeni.
"Miksi omituista?" kysyi Frank Travers loukkaavimman järkevään tapaansa.
"Hyvä mies, sitä en osaa sanoa", vastasin kärsimättömästi; "mikä tahansa näyttää omituiselta, kun sitä rupeaa ajattelemaan."
Yhtäkkiä kuulimme koiran raivokkaasti haukkuvan pensas-aidan luona, joka erotti puutarhani maantiestä. "Aidan yli tuijottelee muukalaisen näköinen mies", huomautti Lilian; "Bingo on aina vihannut vieraita."
Siellä tosiaan seisoskeli mustantutku mies, ja vaikkei minulla silloin ollut siihen mitään syytä, kuoleutui sydämeni hänet nähdessäni.
"Älkää peljätkö", huusi hänelle eversti, "koira ei teitä pure — ellei aidassa ole reikää jossakin".
Muukalainen kohotti pientä olkihattuaan juhlallisella käden heilahduksella. "Ah, ei minä peljästyä", hän sanoi ranskalaisen äänenpainolla, "ei se minun vihainen ole. Sallitetaanko minä kysymään, saada puhua hra Vezzerediä?"