Sunda-salmeen tultuamme heinäkuun 15 p. laskimme ankkurin erääseen Jaava-saaren lahteen, jonka edustalla rehevän kasvillisuuden peittämä New-Islandin saari suojeli meitä kaikilta tuulilta. Täällä taas olimme muutamia päiviä ottaen laivaan juomavettä ja tuulen kaatamia mahonkipuita polttopuiksi. Jaavan kasvillisuus oli erinomaisen runsas. Kookospalmut ja monenlaiset muut puut olivat täpösen täynnä hedelmiä. Niitä ympäröi sikinsokin hurjassa epäjärjestyksessä köynnöskasveja, liaaneja, jotka tuuheilla lehtiryhmillään estivät auringonpaisteen pääsemästä suoperäiseen maanpintaan. Maanpintaa sitäpaitsi päällysti taaja verkko latuskaisia puunjuuria, joitten reunat olivat maata kohti kapea syrjä ylöspäin, usein kyynärän korkuisia. Tämmöisen metsän halki kulkeminen oli sen vuoksi melkein mahdotonta. Puiden rungoista pitelemällä taisi kyllä astua puun juurelta toiselle, mutta kun ne olivat varsin liukkaita, niin jalat alinomaa luiskahtivat ja kävelijä molskahti puunjuurien välillä oleviin kuralätäköihin.
Kerran soudimme veneessä vähäistä jokea pitkin, jonka vesi tuskin huomattavasti valui esiin metsän peitosta. Mieliala tuli syvällisen hartaaksi, kun vene liukui tiheiden lehtiryhmien alle, jotka muodostivat holvin yli koko joen, niin että joella vallitsi täydellinen hämärä. Oli niin äänetöntä, että voi kuulla oman hengityksensä, ja hiljaisuuden keskeytti joskus vain säikähtyneen papukaijan kirkuva huuto. Elävää olentoa ei ollut näkyvissä, mutta tumman veden pinnalla joskus huomattavat hiljaiset pyörteet osoittivat, että krokotiileja oli läsnä.
Meren lahden ranta oli hiekkainen ja siellä voimme liikkua jotenkin ilman häiriöitä. Siellä sattui joskus, että pelästytimme lentoon riikinkukkoja tai pelikaaneja. Me pelkäsimme nauttia muita hedelmiä kuin kookospalmujen pähkinöitä, joita oli puiden latvat täynnä, mutta niitä ei ollut helppo saada alas, sillä puiden rungot olivat 5—6 syltä korkeat ja oksattomat. Vaikka tiesimme, että metsä oli täynnä villejä eläimiä ja käärmeitä, kuljimme kuitenkin huolettomina iltaisin rannikolla valaisten tukalaa tietämme lyhdyllä.
En voi unohtaa — kirjoittaa Schoultz — miten minä toverien kehoituksesta pilkkosen pimeänä iltana kiipesin kookospalmuun hedelmiä ottamaan. Tavattomin ponnistuksin onnistuin pääsemään latvaan ja tarttumaan kiinni lehtiin, jotka tukevina lähtivät suoraan ulospäin puun rungosta.
Mutta kun puun juurella seisovista tovereista joku samalla sanoi: »mutta entäpä, jos tuolla puun latvassa olisi kalkkarokäärme!» niin minä säikähdin niin ankarasti, että olin putoamaisillani maahan. Toisten toverien iloinen pilkanteko minua rauhoitti ja minä rohkaisin jälleen luontoni ruveten kiskomaan irti kookospähkinöitä, joita minä leikilläni nakkelin alas toverien päälle. Tämä leikki täytyi kuitenkin keskeyttää osaksi sentähden, että olin väsyksissä ja osaksi sen vuoksi, että viskasin pähkinällä erästä poikaa kalloon niin tarkasti, että hän väitti päänsä tulleen sisäänpäin lommolle hatun alla. Alastulo oli hirveän vaikeata ja täytyy olla kiipeämään tottunut nuori merimies, jotta sellainen onnistuisi ilman seikkailua.
New-Islandin saari, joka on korkea, ei ole epämukava kulkea ja paikoittain kuljimme siellä ilman haittaa. Asumaton se oli, mutta pienet suippokattoiset palmujen lehdistä tehdyt majat osoittivat, että sinne joskus tuli maan alkuasukkaita. Puolen päivän aikaan, kun aurinko oli kohtisuorassa pään yläpuolella, vallitsi kaikkialla hiljaisuus, mutta illan suussa tuli musiikkia ja elämää jokaiseen puuhun.
Linnuista näimme enimmän riikinkukkoja ja useita papukaijalajeja. Nisäkkäistä näimme vain apinoita, mutta niitä oli parvittain, monta sataa kussakin parvessa. Täällä ne eivät olleet niin arkoja kuin Hyväntoivonniemellä ja ne olivat myös melkoista pienempiä eivätkä niin kiukkuisia. Harvoin ne olivat maassa, näyttivät enimmäkseen elävän puissa, jossa ne liikkuivat ihmeteltävän ketterästi hypäten pitkät matkat puusta puuhun. Jos niitä vaara uhkasi tai jos ne pakenivat, niin ne aina huolehtivat penikoistaan, jotka otettiin syliin.
Yhden tovereistani onnistui ampua haulipyssyllä noin kyynärän pituinen apina. Mutta kun se nähtiin kuolleena, niin siitä syntyi sellainen sääli, ettei kenenkään tehnyt mieli ampua toista. Kun se oli maassa, sääret ojennettuina suoriksi, toinen käsi pitkin maata ja toinen painettuna vertavuotavaa kylkeä vastaan, niin se oli tavattomasti ihmisen näköinen. Kun apinat ovat hengissä ja hyppelevät puusta puuhun tai kun ne kulkevat nelinkontin puiden oksilla, niin yhtäläisyys ihmisen kanssa on paljon pienempi kuin jos ne kuolleina ovat pitkällään. Kun metsästäjä vei saaliinsa laivaan ja laski sen kajuutan lattialle, niin koko laivan väestö keräytyi katselemaan tuota kuollutta eikä ollut ketään, joka ei olisi tullut liikutetuksi tuosta surullisesta näystä.
Jaavassa kiintyi huomiomme lentokoirain lukemattomiin parviin, jotka tulivat joka ilta lentäen Sumatrasta meidän ylitsemme ja palasivat joka aamu Jaavasta. Niitä varmaan oli satojatuhansia, sillä vaikka parvi oli ainakin englanninpeninkulman levyinen, tai leveämpikin ja lentokoirat lensivät lähellä toisiaan ja sangen nopeasti, niin niiden lentoa kesti auringon laskusta alkaen vielä pitkän aikaa pimeän tultuakin. Me koetimme ampua muutaman laukauksen niitä kohti, mutta ne lensivät niin korkealla, etteivät haulit niihin asti ulottuneet tai lienevätkö vain hiukan haavoittaneet.
Kolmen päivän pysähdyksen jälkeen nostettiin purjeet taas ja silloin tällöin Sumatran tai Jaavan metsistä pitkinä henkäyksinä tulevien hiljaisten puhallusten kuljettamana liukui priki vähitellen Sunda-salmen kautta Kiinan mereen. Siellä näimme lukemattoman joukon kiinalaisia djonkkeja ja kaikkiin kansakuntiin kuuluvia laivoja.