Hirven sekä metsäkauriin lihaa sai ostaa ruplalla puudan (16 ½) kiloa. Hirvifansaksi suomalaiset nimittivät mandšien asuntoa Strelokin pohjoispuolella. Sieltä tuli naapurin poika usein käymään suomalaisten luona ja suomalaiset vaihtoivat heiltä suolaa vastaan, jota Kap Verdestä oli tuotu, milloin lihaa milloin hirvenrasvaa. Keittämällä puhdistettu hirvenrasva säilytetään puhdistetuista suolista tehdyissä pusseissa ja kuuluu olevan erittäin hyvää paistinrasvana sekä voin sijakkeena leivän päälle levitettynä, niinkuin nykyaikainen margariini.
Naapurin poika oli nähnyt, että suomalaisten luona oli myös ennen mainitut Helsingin köyhäinhoitohallituksen yhtiön huostaan jättämät nuoret tytöt. Useita kertoja hän suomalaisten kanssa hieroi kauppaa saadaksensa ostaa niistä yhden tytön (jatu) vaimoksi (lauba) itselleen. Suomalaiset tekivät pilkkaa hänen sellaisista naimapuuhistaan ja tarjosivat kujeillen milloin yhtä milloin toista tyttöä hänelle kysellen paljonko hän tahtoisi »jatusta» maksaa. Poika lupasi maksaa parisataa hopearuplaa yhdestä tytöstä, mutta kauppaa ei sittenkään syntynyt.
Jauhot loppuivat suomalaisilta kevättalvella v. 1870 ja täytyi lähettää kysymään jauhoja Nahodkasta. Mutta sieltä oli mahdoton saada jauhoja, kun ei sinne ollut kuljettavaa tietäkään, ainoastaan epätasainen polku, joka enimmäksensä seurasi meren rannikkoa. Tämä polku oli noin 80 kilometriä pitkä ja sen varrella oli 3 kalastajamökkiä, joissa voi levätä. Ei ollut myöskään alusta merimatkaa varten ja sitäpaitsi rannikot ja lahdet olivat jäässä. Kuitenkin päätettiin, että 12 miestä lähtisi Nahodkaan jauhoja hakemaan jokaisella mukanansa puudan vetoinen selkäpussi. Eihän noihin pusseihin mahtuva jauhomäärä kauankaan riittänyt 50:lle hengelle, mutta olihan edes vähän. Iltapuolella lähdimme Maing'ista ehtiäksemme Tjuvaisaan yöksi; se oli lähin kauppapaikka, josta merikaalin nostajat saivat ruokavaroja. Sitten jatkettiin matkaa juoksujalassa, jotta ehdittäisiin Nahodkaan ennen yön tuloa. Sitä matkaa oli liki kuusi peninkulmaa. Kun tulimme perille, vastaanotti valtioneuvos Furuhjelm meidät hyvin ystävällisesti ja antoi meille osoitteen, jonka mukaan saisimme mukavimmalla tavalla jauhonpuutteemme poistetuksi.
Strelokista (eli Maingista) 12 kilometriä Wladivostokiin päin oli Ussurinlahden ja Strelokin lahden välillä eräällä niemellä sotilasasema, jonne oli majoitettu 15 sotamiestä. Sotamiesten luona oli ruokavaroja runsaasti, ja sieltä voisimme ne helposti kuljettaa kotiimme pitkin rannikkoa kirkasta jäätä myöten. Valtioneuvos Furuhjelm antoi meille kirjallisen määräyksen, että meille oli sieltä jauhoja luovutettava.
Yhtiömiehistä lähti kaksitoista matkalle kahdella reellä. Härkiä ei voitu käyttää, sillä niitä ei saatu astumaan jäälle. Maantietä ei ollut, kun meren rannikko on äkkijyrkkä ja täynnä syviä rotkoja, jotka päättyvät merenrantaan. Kuusi virstaa mainitusta niemestä on Askoldin saari, jossa tätä nykyä on perustettu kullanhuuhtomoja. Muutamia satoja syliä rannasta oli useita pieniä kalliosaaria. Niitä vastaan murtautuivat kohisten Tyynen meren aallot ja luodoilla istui takajaloillaan tusinan verran tavattoman suuria merileijonia kauheasti ärjyen; muutamat niistä näyttivät keskenään taistelevan, ikäänkuin painiskellen. Olipa oikein kummallinen näky tämä vapaudessaan elävien merileijonien näytelmä.
Merileijonia.
Sotilasasema oli niemen takana, lahden pohjukassa kallioiden suojassa, puoleksi maan sisällä turvekatolla katettuna samoin kuin giljakien ja jakuutien asunnot. Nilsson kertoo, että hän kauan jälkeenpäin muisteli, miten herkulliselta pitkän jäämatkan jälkeen se ateria maistui, jonka vieraanvaraiset sotamiehet tarjosivat tulijoille. Heillä oli tarjottavana hirvenlihamuhennosta perunain kanssa ja uunissa paistettua tattariryynipuuroa, johon silmäksi oli pantu hirvenrasvaa.
Vietettyään yön sotilasten luona ja juotuaan teetä leivän kanssa, lähtivät miehet paluumatkalle ja tulivat kotiin mukanaan kuusi niinimattoa täynnä jauhoja.
Kun laiva oli palannut Japaninmatkalta, järjestettiin yhdyskunta siten, että yhtiömiehet jakautuivat kahteen osastoon. Toisen tuli lähteä merelle valaanpyyntiin, toisen taas jäädä maalle maanviljelystä harjoittamaan, muodostaen uudisasutuksen, joka hankkisi valaanpyyntimiehille ruokatarpeita. Nilsson liittyi valaanpyyntimiehistöön, sillä näiden piti saada ylimääräinen prosentti saaliista, riippuen kunkin taitavuudesta. Loppuosa piti jaettaman tasan kaikille.