Alku näytti hyvin lupaavalta, sillä jo laivaa varustettaessa pyyntimatkalle huomattiin valas, joka ajoi takaa silliparvea; sillit nimittäin tavallisesti nousivat Strelokin lahteen aina jäiden lähdettyä. Kaksi venettä pantiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla harppuuneilla ja muilla tarpeilla. Toisessa veneessä olivat kapteeni Höök veneen ohjaajana ja proviisori Walldén harppuuninheittäjänä. Tämä vene pääsi onnellisesti niin lähelle valasta, että keihäs voitiin heittää.
Heti kun valas tuntee keihään ruumiissansa, sukeltaa se syvälle tulista vauhtia ja manillanuorasta tehty harppuuninvarteen kiinnitetty pyydyssiima juoksee ulos yhtä kiivasta vauhtia veneessä olevasta astiasta etukeulassa olevan klyysin kautta. Harppuunin heittäjä seisoo kirves kädessä iskeäksensä nuoran poikki, jos nuora juoksisi loppuun asti ja vene näyttäisi lähtevän seuraamaan valaan mukana meren syvyyteen. Mutta tällaista tapahtuu harvoin. Tavallisesti valas jo aikaisemmin kohoaa veden pintaan hengittämään. Sen vauhti vähenee ja nuora ei ole enää yhtä kireällä, vaan höllenee. Niinpian kuin on mahdollista, tehdään nuoraan silmukka veneen laidassa olevan pollarin ympärille. Silloin tavallisesti tulee veneelle pikajunan nopeus. Kahden puolen venettä kuohuu vesi korkeana laineena. Sillä tavoin saa joskus seurata valaan mukana peninkulmittain, kunnes valas on uupunut. Heti kun voidaan, ruvetaan nuoraa lappamaan sisälle veneeseen ja pyritään lähemmäksi valasta, jotta toinenkin harppuuni ja siihen kuuluva nuora voidaan heittää valaan kylkeen. Silloin valas tekee uuden vimmatun ponnistuksen ja jälleen alkaa veneen hinaaminen. Missä valas kulkee, siinä vedenpinta tulee verensekaiseksi. Sillä tavoin saa jatkaa monta tuntia, kunnes valas väsyy niin, että veneellä voidaan sitä lähestyä. Nyt veneen miehistö tarttuu leveäteräisiin pistokeihäisiin ja pistelee valasta niin kauan, kunnes se kuolee.
Valasta lähestyessä tarvitaan suurta varovaisuutta. Kun siitä vesisuihkusta, minkä se puhaltaa sieraimistaan, voi arvata, millä kohdalla se on ja mihin se on menossa, koetetaan kiivaalla soutamisella päästä sen edelle. Jos luullaan, että on päästy sen läheisyyteen, istutaan veneen tuhdolle, tartutaan meloihin, lyhkäisiin lapion muotoisiin airoihin, pistetään ne molemmin käsin veteen ja melotaan venettä äänettömästi eteenpäin, nostetaan melat yhtä hiljaa vedestä ja odotetaan, kunnes nähdään valaan sukeltavan näkyviin vedestä. Tähän kaikkeen vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, sillä usein valas tulee ylös vedenpintaan aivan toisella paikalla kuin oli aavistettu. Täytyy pyrkiä sen lähelle sivultapäin ja varoa sen pyrstöä, sillä valaalle on tietysti vähäpätöinen seikka lyödä pyrstöllään vene murskaksi tai viskata se ilmaan. Me näimme valaan aamupäivällä ja vasta illan hämärtyessä me sen saimme voitetuksi. Valas ankkuroitiin 6:n tai 7:n virstan päähän asunnostamme, samalle paikalle, missä se saatiin tapetuksi ja seuraavana päivänä läksi meitä kolme venekuntaa hinaamaan sitä prikin luo suurella ilolla ja riemulla. Kaikki rouvatkin lähtivät saadaksensa olla mukana. — Tämä valas oli laadultaan pienempää lajia, pituudeltaan 35 tai 40 jalkaa ja läpimitaten 6 jalan paksuinen. Siitä traaniöljystä, joka sen rasvasta keitettiin, saatiin Wladivostokissa muutamia satoja hopearuplia.
Valaan rasva nyljetään yhtenä levynä ja se tehdään seuraavalla tavalla: korkealle laivan mastoihin kiinnitetään kaksi isoa väkipyörää. Näiden väkipyöräin kautta kulkevat köydet, joihin on kiinnitetty kaksi isoa koukkua ja nämä koukut isketään kiinni valaan rasvakerrokseen. Ankkuripelillä ruvetaan koukkuja vähän erällänsä kohottamaan ja leikataan syvä leikkaus rasvaan päästä alkaen pyrstöön asti. Sitä mukaa kuin valaan ruho taipuu, ratkotaan rasva irti valaan ruumiista suurilla sitä varten tehdyillä puukoilla. Miehet seisovat valaan päällä kiertäen sitä hitaasti ympäri sitä mukaa kuin rasvakerros irtautuu. Rasva hinataan ylös suurena levynä, joka ulottuu märssystä laivan reelinkiin asti. Riippuen valaan suuruudesta voi rasvakerroksen paksuus olla 6—18 tuumaa. Jos valas on pitkä, otetaan useampi sellainen levy, kukin kappale jonkun verran pitempi kuin välimatka mastojen välillä, joihin väkipyörät ovat kiinnitetyt. Rasvakerros lasketaan sitten laivan kannelle, leikellään sopiviksi kappaleiksi ja pannaan kahteen hyvin isoon pataan, jotka sitä tarkoitusta varten on muurattu laivan kannelle ja sitten rasvasta keitetään öljyä. Öljy ammennetaan tynnyreihin sen mukaan kuin sitä patoihin muodostuu ja yhtämittaa lisätään uutta rasvaa. Pataan jää ruston kaltaista loppujätettä, josta ei enää lähde öljyä ja se käytetään polttoaineeksi padan alle. Strelokin lahdessa pyydystämällämme pienellä valaalla ei ollut kelvollisia kitalaesta riippuvia hetuloita eli kalanluita; ne olivat liian pienet, kapeat ja hoikat. Suurilla hetulavalailla voivat ne olla 3—4 metrin pituisia ja usean sadan ruplan arvoiset. Samoin voidaan sellaisesta valaasta saada traaniöljyä 4—8 tuhannen ruplan arvosta, riippuen valaan suuruudesta.
Toukokuun lopulla — kertoo Nilsson — saatoimme lähteä prikillä purjehtimaan pohjoisille vesille. Ohotan meren lahdista eivät jäät lähde ennenkuin kesäkuun alulla. Ennenkuin ennätimme lähteä purjehtimaan, luikkivat eräänä yönä korealaiset työmiehemme meiltä karkuun. He eivät pitäneet meidän maanviljelijöistämme ja heidän komennostansa ja korealaisten oli vaikea saada suomalaisia heitä ymmärtämään. Kumminkin oli muokattu melkoisen suuri ala maata ja siihen kylvettiin perunoita, juurikasveja ja muita syötäviä kasveja. Me kylvimme vain vähän viljaa, koska meillä ei ollut myllyä, jolla jyvät olisi jauhettu.
XI. Valaita pyydystämässä
Valaanpyyntiretkestä kerromme tässä Nilssonin mukaan.
Purjehtimaan lähdettyä pysähdyimme ensin Olga-nimiseen hyvään satamaan, joka on 160 meripeninkulmaa pohjoisempana kuin Strelok. Siellä on vähäisen joen suulla samanniminen venäläinen kylä. Vuorokauden siellä viivyimme, ja sen ajan kuluessa asukkaat meille pyydystivät 500 isoa lohta, jotka maksoivat 10 kopeekkaa kappale.
Hauskaa oli katsella, miten näppärästi he vetivät lohet vedestä. Joki oli paikoitellen ainoastaan parin sylen levyinen. Heillä oli kahta lajia pyydystyskaluja: kolmihaarainen iskuatrain ja seiväs, jonka päässä oli koukku. Nopeina kuin salamat mennä vilahtivat lohet yhtämittaa vasta- ja myötävirtaan. mutta yhtä nopeasti miehet iskivät atraimensa toiseen tai toiseen kalaan ja tavallisesti kylkeen isketty lohi vedettiin maalle. Kerrottiin, että Amurinjoen suulla muutamina vuodenaikoina saadaan lohia niin runsaasti, ettei lohella silloin ollut enää arvoakaan, vaan myytiin sitä kopeekasta kappale. Silloin japanilaiset lannoittivat peltojansa kaloilla.
Mitä rikkauksia täällä olisikaan ollut ansaittavina kapitalisteilla, jotka olisivat säännöllisellä tavalla voineet harjoittaa kalastusta!