Seuraava paikka, johon aioimme mennä, oli vähäinen Moneron-niminen saari Sahalinin läheisyydessä. Sen paikan kapteeni Höök tunsi entisiltä matkoiltaan. Siellä nousee merikarhuja tuhansittain keväällä synnyttämään penikoitansa ja parittelemaan. Niiden pyynti tapahtuu seuraavasti:
Tarkastellaan varovasti, onko niitä kylliksi paljon noussut maalle, että kannattaa ryhtyä niitä pyydystämään. Jollei niitä ole, niin asetutaan niitä odottamaan. Vanhat koirakset kömpivät maalle ja jokainen niistä koettaa houkutella luoksensa niin monta naarasta kuin suinkin. Naarakset nousevat sitten hitaasti ja asettuvat koirasten ympärille, jotka tappelemalla muita koiraksia vastaan puolustavat omaa perhettänsä. Koirakset kahakoivat kiivaasti lisätäksensä omien naarastensa lukua ja naarakset liittyvät niihin, jotka parhaiten pitävät puolensa. Nuoremmat ja heikommat merikarhut töin tuskin onnistuvat saamaan naarasta itselleen.
Kun sillä tavoin on karttunut kylliksi suuri joukko merikarhuja maalle, niin pyydystäjämiehistö muodostaa ketjun pitkin rannikkoa, jokainen varustettuna saarnipuisella nuijalla. Näin ajetaan merikarhut kauemmaksi maalle ja tapetaan siellä iskemällä nuijalla kuonoon. Niiden nahat ovat hyvin arvokkaita ja niitä sanotaan majavahylkeen nahoiksi; nahat suolataan ja sellaisessa tilassa ne kuljetetaan Honoluluun tai San Fransiskoon, jossa ne valmistetaan turkisnahoiksi (säl-bisam).
Tullessamme Moneron-saaren luo, näimme, että toinen laiva oli siellä ankkurissa ennen meitä. Kapteeni meni laivaan ja sai kuulla, että se oli amerikkalainen »Briggs», joka siellä oli pyydystysretkellä. Me jätimme amerikkalaiset rauhassa pyydystämään, sillä Briggs kuuluu uhanneen asein puolustaa pyyntipaikkaansa. Laivasta voitiin kaukoputken avulla nähdä merikarhujen joukottain matelevan rannikoilla. Siinä meiltä meni hukkaan suuri rikkaus. Kapteeni Höök meitä lohdutti sillä, että me kyllä löytäisimme jonkun toisen saaren, missä me häiritsemättä saisimme nuijia merikarhuja; mutta sen pahempi, tämä toivo petti.
Vähän myöhemmin suomalaiset menivät maihin toiseen pieneen tuntemattomaan saareen ja poimivat siellä veneen täyteen linnunmunia. Jokainen sieppasi kiinni niin monta lintua kuin saattoi pitää, ennenkuin ne olivat ehtineet lentää pois, sillä ne olivat pesissään niin taajassa, etteivät ne kaikki voineet yhtaikaa lähteä lentoon, vaan niitä kävi ottaminen käsin kiinni. Oli juhannusaaton aatto, ja sinä päivänä laivamiehet kaikki joivat munatotia. Jokainen oli koonnut munia kymmenittäin.
Heinäkuun alkupäivinä tultiin Ohotan meressä oleville Šantarin saarille. Siellä uiskenteli jäälauttoja kaikkialla ja enimmäkseen oli niin paljon sumua, ettei nähnyt ollenkaan eteensä. Yöllä vuoroveden noustua maallepäin tuli veden mukana jäitäkin ja ahtautui niin tiheästi laivan ympärille, että pelkäsimme sen pusertuvan rikki. Kyllähän koetimme seipäillä lykätä jäitä pois laivan luota, mutta ei se auttanut. Vaikka laiva oli ankkuroituna, veivät jäät laivan mukanansa ja ahdistivat meidät lahteen, jonka suupuoli oli aivan kapea. Aamulla sumun hälvettyä huomasimme ihmeeksemme olevamme avarassa lahdessa, maata joka puolella ympärillämme paitse lahden suulla. Laskuvesi virtasi nyt maalta poispäin ja vei jäätkin mukanansa ja muutaman päivän kuluttua jäitä ei enää näkynytkään. Arvelimme, että jäät olivat pusertaneet meitä pahimmin kulkiessamme lahden suun kohdalla.
Kaiken kesää me risteilimme joka suunnalle Ohotan meren eteläosassa etsien valaita ja usein olimme niitä lähellä. Kerran valas nosti venettä, jossa kertoja (Nilsson) oli, niin että jokaisen piti heittäytyä toiselle laidalle, ettei vene kaatuisi. Mutta heti valas sukelsi jälleen. Toisen kerran vene joutui ihan kolmen ison valaan keskeen, jotka leikittelivät. Oli jännittävä hetki, kun äänettömästi melomalla pääsimme aivan niiden viereen. Yksi valaista olisi varmasti joutunut meidän saaliiksemme, jollei harppuuninheittäjä olisi epäröinyt ja laiminlyönyt oikealla hetkellä heittää keihästä. Hän näet odotti veneen ohjaajalta heittokäskyä; tämä taas luotti heittäjän omaan arvosteluun, sillä veneen peräpuolelle ei voinut nähdä, milloin olisi paras hetki käsillä. Valaat aavistivat jotakin outoa olevan tekeillä ja sukelsivat suorastaan meren syvyyteen. »Etkö jo heitä?» huudahti veneen ohjaaja, ja silloin harppuuni singottiin veteen valaan jälkeen, joka jo oli kadonnut näkyvistä ja tietysti ase ei osunut. On huomattava, ettei meillä ollut mukanamme yhtään tottunutta harppuuninheittäjää lukuunottamatta kapteeni Höökiä ja tynnyrintekijä Michelsonia, ja nämä olivat kumpikin veneiden ohjaajina. Meidän piti käytännössä oppia ammattimme.
Kun ruokavaramme alkoivat olla vähissä, menimme maihin erääseen giljakkikylään ja ostimme siellä lehmän teurastaaksemme. Kauppias, joka oli yksi kylänvanhimmista, käytti silmälaseja, joissa oli isot pyöreät lasit, siten vaikuttaaksensa herättävästi arvonantoa. Samalla tavalla tekivät nekin kiinalaiset, jotka tahtoivat olla muita etevämmät.
Giljaaki.