Kerran, kun olimme soudelleet pitkät matkat ympäri, usein niin kauas laivasta, joka oli ankkurissa, ettei sitä näkynytkään, vaikka tiedettiin, missä päin se oli, näimme giljakin rannalla. Kun meillä oli nälkä, menimme maalle, kokien saada kalaa, sillä emme olleet syöneet lämmintä ruokaa koko päivänä. Giljakilla oli kevyt kolmen sylen mittainen verkko käsivarrella ja yhtä pitkä hoikka seiväs. Ukko heitti ulos verkkonsa, jonka toinen pää oli kiinnitetty seipääseen. Seipään toinen pää oli ukon kädessä. Muutaman yrityksen jälkeen jo 8—10 naulan painoinen hopeankiiltävä lohi pyristeli rannalla. Se ostettiin ja pantiin heti rautaiseen ämpäriin kiehumaan suolaisessa vedessä. Maksuksi lohesta annoimme englantilaisen keksin, sellaisen, jollaisia merimiehille annetaan ruoan mukana. Sanomattakin sen ymmärtää, että lohi meistä maistui hyvälle.
Ohotan meren rannikot ovat kaikkialla täynnä tuulen ajamia puita, joita aallot ovat viskelleet rannoille. Enimmäksensä ne ovat sellaisia puita, jotka aikoinansa ovat irtautuneet jokien varsilta, kun kevättulvat ovat paljastaneet niiden juuret. Hiekka ja laineet olivat silittäneet ne niin kirkkaiksi ja pyöristäneet niiden päät, että ne olivat kuin jossakin koneessa sorvatut, ja niitä oli kasaantunut sylen korkeudelle ja enemmänkin pitkät matkat. Rantojen muodostus näyttää olevan samanlainen kuin Hollannissa, sillä vesirajan sisäpuolella on laajoja hiekkakenttiä, joista meri on vetäytynyt pois.
Koko kesän kuluessa emme saaneet Ohotan merellä enempää kuin yhden ainoan valaan ja senkin pienemmän kuin edellisen Strelokissa pyydystetyn. Meidän ruokavaramme ja muutkin tarpeemme alkoivat loppua. Yleistä tyytymättömyyttä ilmestyi näkyviin; useimmat tahtoivat palata kotiin, vaikka kapteeni Höök vielä halusi koetella onnea. Kun ei valaita löydetty, päätettiin tappaa muita merielukoita, mistä vaan rasvaa saataisiin. Hylkeensukuisia elukoita oli kyllä paljon. Olivathan suomalaiset jo ennen valaanpyyntiretkelle lähtöänsä nähneet Strelokin lahden suulla merileijoniksi nimitettyjä isoja elukoita, joista varmaan lähtisi paljon rasvaa. Ja niin tehtiin vielä toisenlainen yritys.
Kapteeni Höökillä oli ehdotus valmiina. Hän oli edellisinä vuosina purjehtinut Ohotan ja Beeringin merillä ja tiesi siellä olevan suuria merieläviä, hylkeiden ja mursujen sukuisia merilehmiä, jotka syövät meressä kasvavaa ruohoa ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle, ovat ne niin kömpelöitä ja avuttomia, että niitä on helppo tappaa ja niistä saa runsaasti traania, sillä ne ovat paljon suurempia kuin hylkeet. Ruvetaan niitä pyydystämään ja kokoamaan niiden rasvaa. Siitä tulee arvokas kauppatavara.
Kokeneen johtajan ehdotusta pidettiin hyvänä, ja sitä päätettiin noudattaa, kun ei valaiden pyydystäminenkään onnistunut.
Merilehmäksi (latinaksi Rhytina Stelleri) nimitettiin erästä suurta hyljelajia, joka tavattiin Beeringin meressä. Sen pituus vaihteli 8:sta 10:een metriin ja sen paino oli keskimäärin 48 000 kiloa. Sillä ei ole yläleuassa etuhampaita, vaan samanlainen rusto kuin lehmälläkin. — Merilehmät syövät heinää meren pohjalla ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle parittelemaan, ovat ne hyvin kömpelöitä ja aivan avuttomat pyyntimiesten hyökkäyksiä torjumaan.
Honkolan kartanon entinen omistaja, amiraali Furuhjelm kertoi kerran joutuneensa sellaiselle pyyntiretkelle Pohj. Amerikan rannikolla. Merilehmiä oli kömpinyt maalle iso ryhmä ja pyyntimiehet niitä tappoivat minkä kerkisivät. Peljästyneet merielukat lähtivät pakoon pyrkien mereen. Amiraali oli rannalla ja näki koko lauman hyökkäävän häntä kohti. Kun hän luuli noiden isojen elukkain hyökkäystä vaaralliseksi, alkoi hän huutaa apua, sillä hän oli tullut vain katselemaan elukkain pyyntiä ja oli aseeton. Suuresti hän kummastui, kun eräs pyyntimiehistä seipäällä hosuen sai koko merilehmäryhmän kääntymään pakoon.
Niin säälimättömästi ovat ihmiset tappaneet merilehmiä niiden rasvan ja nahan täliden, että koko elukkalaji tätä nykyä lienee sukupuuttoon hävitetty. Sillä ne eivät ollenkaan kykene puolustautumaan pyyntimiehiä vastaan ei hampainensa eikä pakoon lähtemällä, kun ne maalla ovat niin kömpelöitä. Kenties niitä on vielä Pohjoisjäämeressä.
Laiva oli saapunut pohjoiseen saaristoon. Olivatko saaret Kuriilien vai Aleutien ryhmään kuuluvia, sitä ei kertoja minulle maininnut, mutta kun tarkastettiin kiikarilla rantoja tarkasti, niin jopa tuolla yksinäisellä luodolla nähtiin merielukka, joka oli kömpinyt kallionkielekkeelle päivää paistattamaan. Puolitusinaa miestä astui veneeseen ja hiljaa soudettiin luotoa kohti, missä otus venytteli kalliolla. Takaperin huopaamalla sitä lähestyttiin tuulen alapuolelta. Väkevin miehistä oli asettunut veneen perään rautaisilla vanteilla varustettu tamminen nuija kohotettuna käsissä. Parin kolmen sylen pituinen ja hyvin paksu elukka loikoili kivellä, välittämättä vähääkään hiipivästä veneestä. Kun vene oli tullut tarpeeksi likelle, iski perässä istuva mies täydellä voimalla elukkaa päähän nuijallaan, luullen sen kallon murskaavansa.
Hirmuisesti ärjyen syöksyi meripeto kalliolta mereen ja noustuaan esiin syvyydestä hyökkäsi se heti venettä vastaan. Sitä lyötiin uudelleen nuijalla päätä kohti, mutta se otti nuijaniskun vastaan torahampainensa, tempasi nuijan pois perämiehen käsistä ja puraisi nuijanvarren poikki. Heti se uudisti hyökkäyksensä venekuntaa vastaan. Sitä iskettiin kirveillä, pisteltiin keihäillä ja venekunnan toiset miehet soutivat pakoon pedon raivokkaasti uidessa jäljestä. Sen suusta ja sieraimista syöksyi verta miesten päälle sen hyökätessä puremaan. Miehillä oli täysi työ suojella henkeänsä vimmatusti hyökkäävää meripetoa vastaan. Aseistetut miehet iskivät kilpaa sitä keihäinensä ja kirveinensä joka kerran, kun sen pää kohosi vedestä venettä kohti. Pitkän taistelun aikana peto viimein paljosta veren vuotamisesta uupui ja saatiin tapetuksi. Useita ämpärillisiä veden sekaista verta ammennettiin ulos veneestä, kun kahakka oli päättynyt.