Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Aina toteutuu, että työntekijä, joka on huolellinen, ahkera ja kohtuullinen, myöskin edistyy, kehittyy taitavammaksi, saavuttaa itsenäisyyttä ja muiden arvonantoa. Hänestä tulee oman perheensä isäntä ja haltija ja hän voi kotielämänsä järjestää mielensä mukaisesti. Toisin oli laita suomalaisten yhtiömiesten, joilta toverit vaativat yhtäläistä työn suoritusta, koska kerran kaikilla oli samanlaiset edut ja oikeudetkin. Mutta kaikki eivät kyenneet suorittamaan samanlaista työtä ja monet osoittautuivat huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi. Naimisissa olevat miehet eivät paljoakaan saaneet vaimojensa kanssa seurustella, kun näillä oli taakkana koko talouden hoito. Jo ensimmäisen kesän kuluessa maalla asuessa nähtiin, että jokainen perhe tahtoi omistaa jotakin itsenäisesti erillään muista.
Naiset kuokkivat kukin itsellensä pienen maan viljelläksensä jotakin, minkä he voisivat sanoa omaksensa, erillänsä yhteisestä. Alituinen riippuvaisuus toinen toisestansa teki koko yhtiön osallisuuden rasitukseksi. Varsinkin naimisissa olevat pyrkivät vapautumaan tuosta yhtiön pakosta. Jokainen piti silmällä kuinka paljon tai miten vähän toinen teki työtä ja laiminlöi itse velvollisuutensa.
Levottomuudella odottivat maalla olijat prikin palajamista ja sen miehistöltä odotettiin kaikkien toiveiden täyttymistä.
Viljelykset, jotka olivat ylängöllä sangen korkealla meren pinnasta, jossa ei mitään jokea juossut, olivat liiaksi alttiit tuulille, mitkä lakaisivat pois ruokamullan ja liian lähellä merta, jonka sumut vaikuttivat haitallisesti kasvuun, niin että lukuunottamatta perunoita ja vähän juurikasveja kaikista muista kylvöksistä tuli kato. Mutta se kuitenkin voitiin todeta, että ylempänä olevissa laaksoissa, Šutšanin ja muiden jokien varrella vuodentulo oli erinomainen.
Kun sitten valaanpyytäjät tulivat takaisin melkein saamatta mitään toimeen, niin kaikki varat olivat lopussa ja paitsi edellämäinittuja maanviljelystuotteita, suoloja ja vähän jauhoja, joita yhteisesti käytettiin, ei yhdyskunnalla ollut mitään. Yhteinen pääoma oli myöskin lopussa ja kaikki olivat alakuloisia ja huolissaan.
Marraskuulla pidetyssä yhtiökokouksessa päätettiin hajoittaa yhtiö, vaikka kapteeni Höök ja jotkut toisetkin tahtoivat, että lainattaisiin rahoja ja koetettaisiin jatkaa vielä vuosi eteenpäin. Päätös tehtiin, että yhtiö oli hajoitettava ja jokainen saisi pitää huolta itsestään.
Yhteinen omaisuus ja irtaimisto jaettiin tasan yhtiömiesten kesken niin, että melkein jokainen sai härän, muutamia työkaluja ja hyvän joukon suoloja. Priki ja siihen kuuluva kalusto pantiin ankkuriin Rasboinikin lahteen ja valtioneuvos Furuhjelmille ilmoitettiin epäonnistuneesta yrityksestä ja kuinka välttämätöntä oli hajoittaa yhtiö, niin että jokainen kohdaltansa olisi vapaa hakemaan toimeentulonsa; ja että priki kaikkine tarpeinensa luovutettiin hallituksen käytettäväksi.
Kokemuksemme opetti meille selvästi, — kirjoittaa Nilsson — että sosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta, jommoinen meidänkin yhteiskuntamme oli, ei ikipäivinä menesty. On suuri erotus osuuskunnallisella toiminnalla, jossa yhteinen voitto jaetaan sen mukaan, minkä verran kukin on yhteiseen kassaan suorittanut ja missä jokaisella on työalansa sen mukaan, mihin hän kykenee ja missä ei toinen epäluuloisena vartioi toistansa tarkastellen, miten paljon tai kuinka vähän toinen toimii, vaan jossa jokainen on täydellisesti vapaa tehtyään tehtävänsä sinä päivänä, ja on oikeutettu järjestämään omat askareensa, huvituksensa y. m. oman mielensä mukaan, eikä minkään kaavan puitteissa. Onhan jokainen ihmisyksilö, kun kaikki asianhaarat huomioonotetaan, kuin pienoismaailma omalta osaltaan.
Jos valaanpyyntiretkemme olisi onnistunut tahi jos olisimme löytäneet kultaa sisältävän maakerroksen tahi kaivospaikan, niin olisivat kenties kaikki olleet tyytyväisiä, mutta siinäkin tapauksessa luultavasti olisi syntynyt riitaisuuksia ansiosta ja yhteisen saaliin jaosta. Määräys yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niinkuin meidän sääntömme vaativat, jää käytännössä ja armottomassa todellisuudessa vaikeaksi panna täytäntöön. Niin kauan kuin varat ovat vähäiset, tahtoo kyllä jokainen ponnistaa viimeisenkin kykynsä jonkin paremman saavuttamiseksi, mutta jos nähdään, että ponnistukset ovat turhia, silloin lamaantuu kyky, eikä silloin yhteisellä hankkeella voi olla menestystä.
Suuriruhtinaan armosta annettiin yhtiön ja suomalaisten siirtolaisten velat keisarillisten perintötilojen kassaan anteeksi. Meidän prikimme hinattiin Wladivostokiin, jossa sitä käytettiin Venäjän hallituksen makasiinina.