Asunto Tiikerinlaaksossa.
Maisterin taloon asettuivat asumaan maisteri Viktor Federley, hänen veljensä Alfred Federley ja farmaseutti C. J. Schoultz toisessa päässä rakennusta; toisessa päässä asuivat meidän neljä tyttöämme, sillä heidät oli yhtiö uskonut maisterin huostaan, jotta hän heille opettaisi niinkuin koulussa, tiedon alkeita ja uskontoa.
Entiseen poikamiesten asuntoon Strelokissa ei jäänyt ketään asumaan, mutta perheellisille sisustetussa rakennuksessa asuivat edelleen nahkuri Pietari Hakkarainen perheinensä, tynnyrintekijä Mickelson vaimonsa ja pikku tyttöjensä kanssa sekä muurari Grönstrand rouvansa ja lastensa kanssa. Kun Nilsson ja Östman aikoivat ruveta maanviljelijöiksi, niin yhdessä asuvaiset pidetyssä huutokaupassa huusivat kaikki yhtiön muokkaamat viljelysmaat sekä Tiikerin- että Maisterinlaaksossa. Alfred Federley oli saanut osaksensa hyvän härän ja sillä piti kaikki ajotyöt tehtämän.
Strelokiin ei jäänyt useampia kuin mainitut kolme perhettä asumaan, ja niistäkin Grönstrandin ja Mickelsonin perheet aikaisin seuraavana keväänä muuttivat asumaan Tsimohee nimiseen kylään lähemmäksi Wladivostokia.
Huutokaupassa olivat Tiikerinlaakson asukkaat huutaneet useita maamiehille tarpeellisia työkaluja ja tarveaineita sekä veneen. Ensimmäinen tehtävä oli saada rakennuksen katto tehdyksi. Yhdessä maisterin kanssa sahattiin lautoja niistä hirsistä, joita prikin lastina oli tuotu ja katon teko kävi reippaasti, kun katon kannatukset jo edeltäpäin olivat valmiit. Kun tämä suuri työ oli valmiina, tehtiin halaistuista hirsistä härälle navetta pystyyn asetetuista puista. Pystypuut kiinnitettiin toisiinsa hirsien pinnoilla ja katto tehtiin laudoista. Ennenkun navetta oli valmistunut, oli härkä pihalla ja kumma kyllä se sai olla rauhassa tiikereiltä, vaikka sellaisia kyllä kuljeksi ympäristössä. Talven kuluessa oli vielä monen monituiset tehtävät suoritettavana. Sellaisia olivat hirsien, polttopuiden ja heinien vedättäminen ja monenlaiset käsityöt. Iltaisin ja hyvin kylminä talvipäivinä kudottiin verkkoja, ja siinä toimessa maisteri oli hyvin taitava. Aamupuolella maisteri kokonaan puuhasi koululasten opetuksessa.
Schoultz kävi joutohetkinään tavallisesti metsästämässä, mutta metsäkauriit ja hirvet olivat alituisesta ammuskelemisesta tulleet niin aroiksi, että hän harvoin sai mitään ammutuksi. Ruokaa oli yltäkyllin, sillä suurin osa yhtiön isosta perunavarastosta oli jäänyt Tiikerinlaakson asukkaiden osaksi, samoin pari sataa kuivattua lohta sekä muutamia tuhansia suolattuja sillejä, sen lisäksi jauhoja, teetä, suolaa ja vähän ruskeata jauhosokeria. Meidän jokapäiväisenä ravintonamme olivat sentähden kalat ja perunat ja siihen me olimmekin tyytyväisiä. Tytöt vuorotellen keittivät ruokamme.
»Sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä oli meillä tapana paistaa ohukaisia — kertoo Schoultz — ja se oli minun tehtäväni, sillä minä olin hyvin taitava niitä kääntelemään. Taikina tehtiin jauhoista, vedestä ja suolasta, sillä munia ja maitoa ei ollut. Voin asemesta käytettiin hirvenrasvaa. Kun ohukaisten päälle ripoteltiin vähän hiekkasokeria, niin ne teetä juotaessa maistuivat mainioilta.»
Joulu vietettiin vallan juhlallisesti. Kaikki siistittiin ja järjestettiin. Joulupaistin hankkimista varten lähtivät Schoultz ja Östman yhdessä erääseen metsästysfansaan noin 15 virstan päähän Tiikerinlaaksosta. Viimeisellä hopearuplalla, joka oli jäljellä kassassa, onnistui Schoultzin saada rakon täyden hirvenrasvaa ja lihava metsäkissa. Östman osti myöskin jotakin sellaista ja sitten lähdettiin heti takaisin. Aivan lähellä kotia onnistui Östmanin ampua iso hirvi ja siitä hän toisille joululahjaksi antoi kappaleen. Sillä tavoin he saivat oikein hienon illallisen. Ettei kissa olisi varsin julman näköinen, leikkasi Schoultz siltä pään ja käpälät; sitten se näytti paistettuna varsin hyvältä. Maisteri ei ensin tahtonut siihen koskea, sillä hän aavisteli heti, että se oli jokin petoeläin, mutta kun Schoultz vakuutti, että se oli vain mäyrä, niin hän otti paistista palasen ja söi. Kun se hänen mielestään oli hyvää, ei kukaan enää kysynyt, mikä elukka oikeastaan oli kysymyksessä. Totuus tuli kuitenkin ilmi seuraavana päivänä, kun käytiin paistin toisen puolen kimppuun. Oli näet kiireessä jäänyt yksi käpälä kissalta leikkaamatta ja siinä pitkät terävät kynnet heti oppineelle maisterille ilmaisivat kissan. Irvistäen hän lykkäsi paistin luotansa sanoen: »Ei maar, hyvät ystävät, tuo on sentään liian iljettävääl!» — Alfred Federley katseli käyriä kynsiä, arvellen hänkin, että tuommoisen paistin syöminen oli toki liian törkeää, mutta hän söi kuitenkin ja niin Schoultzkin teki.
Toisten esimerkki vaikuttaa voimakkaasti: vähän ajan kuluttua maisterikin leikkasi itselleen reisikappaleen ja söi hänkin.
Tammikuussa 1871 lähtivät kapteeni Jakobsén, proviisori Walldén ja pari muuta kumppania Nahodkaan mukanansa hevonen, joka oli tullut kapteeni J:n osalle. Nyt ei ollut kysymys hevosella ajamisesta, sillä teitä ei ollut, vaan ainoastaan polkuja. Strelokin lahden itärannalla, kauempana kuin Kokotun, joka ennen jo on mainittu, on parinkymmenen virstan päässä Maingista järjestyksessä toinen fansa nimeltä Tjuvaisa. Siellä asui kiinalainen kauppias, joka merikaalin kerääjille piti kaupaksi monenlaisia tarpeita ja ruokavaroja.