Vähän ennen pääsiäistä hän lähti matkalle Nahodkaan ja lupasi palata takaisin pitkänäperjantaina. Rouva Nilsson lähti silloin kolmen palvelustytön seurassa miestänsä vastaanottamaan ja kulki lähimpään fansaan Kokotuniin. Kun naiset eivät siellä tavanneetkaan Nilssonia, lähtivät he paluumatkalle, sittenkuin mandšin vaimo oli heitä kestittänyt ja tytöt saaneet lahjaksi kolme pientä koiranpentua. Paluumatkalla he eksyivät polulta ja lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan Wladivostokiin päin. Kokotun on Tiikerinlaaksosta noin 8 virstan päässä ja kun he eivät tulleetkaan Abrekin lahden rantaan, jonka heidän laskujensa mukaan olisi pitänyt näkyä jo kauan sitten, pelästyivät he ja etteivät enää eksyisi, alkoivat he kiivetä Joosefin-vuorelle nähdäksensä sieltä, missä päin Strelokin lahden vesi on. Tytöt itkivät ja koiranpennut olivat raskaat kantaa jyrkkiä vastamäkiä raivaamattomilla poluilla. Monta kertaa he yrittivät jo viskata penikat, mutta sääli pääsi voitolle ja tytöt pitivät kantamuksensa. Vaikka rouva Nilsson itse oli kauhean levoton, piti hänen kuitenkin tyttöjä rauhoittaa ja lohduttaa. Kun he tulivat ylös vuorelle, niin he näkivät vettä edessänsä ja tiesivät, mihin suuntaan heidän piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, kun he tulivat rantaan, jossa he seurasivat polkua, vaikka se heistä näytti oudolta. Silloin he matkan päässä näkivät tulen kiiltävän ja saapuivat heille ihan vieraaseen fansaan, josta ei kellään yhtiömiehistä ollut mitään tietoa. He olivat joutuneet Ussurin lahden puolelle Strelokin lahden asemesta.
»Täällä täytyy olla yötä», arveli rouva Nilsson, »käyköön kuinka hyvänsä.» Sillä metsään he eivät voineet jäädä villien petojen hyökkäyksille alttiiksi. Yö oli kylmä ja he olivat peräti väsyksissä, eivätkä sitäpaitsi tienneet, miten kaukana he olivat kotoa.
Kun he tulivat sisälle fansaan, jossa asui vanha ukko, niin tämä ei tahtonut uskoa silmiänsä nähdessään neljä sievää tyttöä edessänsä. Rouva Nilsson oli silloin ainoastaan 20 vuoden ikäinen. Ukko säikähti, eikä millään tavoin tahtonut heitä pitää luonansa, vaan aikoi ajaa heidät ulos. Mutta rouva Nilsson oli taipumaton; hän istui lavitsalle ja näytti, että hän tahtoi maata tässä (»sudjoo») ja jyrkästi hän vaati, että he tahtoivat saada ruokaa (»tsjifa») ja munia (»tuotru») ja vakuutti, että he olivat »Engeli», jotka olivat tulleet Maingista. Viimein ukko tuli vakuutetuksi, että hänen luoksensa saapuneet olivat tavallisia kuolevaisia ihmisiä ja sitten hän parhaansa mukaan järjesti heille yösijoja, ja antoi heille munia, teetä ja hirssiä syödä. Vaivoista uupuneina tytöt nukkuivat hurskaan unta, mutta rouva oli koko yön valveilla.
Herra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että rouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja tyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet toisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei ehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän arveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi hän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän siellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä olleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle siitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson tuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko oli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi hän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa arvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he kypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät eivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat taikinalle.
Korealainen fansa.
Rouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi sylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet Nahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä.
Pitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat niin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut, muuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut, vesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven kuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti silliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein pyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi sanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi krabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen rannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja Etelä-Ruotsissa.)
Taskukravun pyyntiin käytettiin hyvin hoikkaan ja pitkään seipääseen kiinnitettyä atrainta. Ruuhella kuljettiin pitkin kallioiden ääriä ja kun krapu nähtiin, niin sitä iskettiin selkään ja nostettiin ylös. Tavallisesti kuljeksivat toistensa seurassa koiras- ja naaraskrapu. Joskus oli koiraksella kaksikin naarasta mukanansa. Silloin aina iskettiin koirasta, sillä kun sitä alkoi nostaa, niin se kiiruhti tarttumaan kynsinensä naarakseen kiinni ja nosti senkin mukanansa. Jos taas iski naarasta, niin ei se koirakseen tarttunut. Taskukravut pysyttelevät parin sylen syvyydellä ja syvemmälläkin, mutta harvoin ne tulevat matalammalle vedelle. Nämä niin sanotut japanilaiset jättiläistaskukravut ovat jonkun verran hämähäkin näköisiä, mutta pää ei pistä ulommaksi ruumiista, joka on latuskainen. Sääret lähtevät ruumiin sivuilta, eikä niinkuin hämähäkin sääret pään ja ruumiin väliltä. Ison taskukravun ruumis on noin 8 tuumaa reunasta toiseen ja paksuus on noin 3 tai 4 tuumaa. Niillä on kuusi jalkaa ja kaksi käden tapaista, joissa on verrattain pienet kynnet. Jalat ovat viisi tuumaa ympärimitaten ja kyynärän pituiset. Väriltänsä ne ovat keltaiset kuin sitruunan hedelmät ja lihalla on hieno, vähän imelähkö maku. Ison kravun syötyänsä on mies kylläinen. Jos meri oli tyyni, niin krapujen ottaminen oli varma kuin hyllyltä poimiminen.
Pian senjälkeen kuin insinööri Nilsson oli tullut takaisin Nahodkasta rouvaansa saattamasta lääkärin luo, alkoi sillien pyynti ja, kun silliä nousi Strelokin lahteen, niin hän neljän päivän kuluessa sai saaliina 6 000 silliä, jotka suolattiin isoon tynnyriin. Heillä oli suuria uusia tammisia tynnyreitä, jotka olivat ostetut traaniöljyä varten, ja jokainen sai oman tynnyrinsä. Ruokavaroista ei nyt ollut huolta, sillä paitsi niitä jauhoja, jotka jokainen sai jaossa, osti Nilsson yhden maton jauhoja poismuuttavilta poikamiehiltä, — perunoita oli runsaasti, hirvenlihaa ja rasvaa saattoivat he vaihtokaupalla saada mandšeilta suoloja vastaan. Ei siis tällä kertaa muuta kuin ryhtyä maanviljelystöihin.