Oli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi tällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti mieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme »Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä joka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten haisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme sivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: parasta on olla varuillansa.
Keskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan itsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi. Poltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt nuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme, panimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä huopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin. Tulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen tullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten sanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa nukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin risahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos herätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi, vaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää herännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä metsästämään.»
Oli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme kauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin — sen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt eivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan, milloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian totuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan maan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein juoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja varpainensa.
Näin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta ja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui raskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili ympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä, etteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang jutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas laakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen. Joki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän matkaa majamme yläpuolella.»
Kun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää ja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka askeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan läheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin, milloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli joku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän ehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen ylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin kurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi kyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään. Tuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän pyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin sankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin esille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti alaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa hänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti nousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän viistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta saisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu säikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä, sillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon vaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä tie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia kallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi, ruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia vielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se tulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin tyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi ylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että se melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta ja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella puolella harjua kadonnut pensastoon.
Parasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta niin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin ampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla. Kun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli korjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa kalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta, miten ruuti pyssyn sankista paloi.
Aloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta kun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin Jangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn poskelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti ampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi: »ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn katsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan minua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä tähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että hirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat viidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan naarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja ammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää räpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä kerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä äänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada pyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi ääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni.
»Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille.
Hän antoi sen minulle.
Minä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden nallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen oikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän surisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin hirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni hitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin minä ennätin ladata pyssyäni.