Olikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven olleen hypnotisoidun.
Näimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa, ettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme metsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen päässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä pensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se tulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua jalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti toinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret yhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme.
Nyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin aikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä. Muutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo perin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja hukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne pöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli.
Kun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia tappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati. Jonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet olivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti kaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me kulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin. Minä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin tullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä ei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista vahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo aikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon hän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin suuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään pitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä riippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa.
Kun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme pitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet tavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa jälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain astumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat tulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti valaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta oli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan vesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä suolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö minun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin? Kerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä majan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä oliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä ohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa kuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin tähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn etutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt paperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja laukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului raskas ruumis kaatuvan maahan.
Sinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden ryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan kaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa jalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin naaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka tähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme paloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä, sillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se roikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja kiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti käyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen.
Vähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan rappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana kokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata ympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin kuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen ja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan fansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme. Päästyäni katolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin taisin. Mutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin useita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja käsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi pisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon, niin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja sähisi ja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin kivettyneenä, mutta sitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin alas niin pian kuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin ison matkaa pakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut kuralätäkköön, joka ulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun pysähtyä ja siellä minä epätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun luultavasti nyt täytyi kuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa, sillä luulin käärmeitä olevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin sen verran, että uskalsin koetella ja kun huomasin, ettei niitä povessa ollut, riisuin paitani ja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet minua purreet. En nähnyt mitään puremia enkä tuntenut mitään kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin kauan ihan välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni pian oli loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä tutkinut ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan jälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin luikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä en tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia ja luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme majanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa seetrimetsässä ryhdyimme metsästämään.
Vaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een asti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan ennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät, kunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa niitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä sateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta peninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa kasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella olevan pantti (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä odotan tässä.»
Minä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia, ne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten vahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen lisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä. Ryömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän matkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä tuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin. Olin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain muutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo kilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla kaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä. Ylempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän istahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat juosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois peitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin hengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä seisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli komea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja levottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka hypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti laukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli saapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain nuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang ja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa nylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti ennenkuin olimme valmiit.