Siitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti Amurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10 Itä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja lastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset ovat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat vieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku harva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin.
Proviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin kauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San Fransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja oli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen Wladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille kauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin yhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle ja ovat suuresti rikastuneet.
Ylioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja kohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat arvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin, jossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän palveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä oli hyvä palkka.
Jäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät jälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa.
Yksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja jotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen sahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä Wladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen rosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti järkensä.
XV. Tiikereitä
Suomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan saaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan osanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet kirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa muistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla kokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo hävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin hänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten niistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset.
Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti, vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.
Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen. Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen, kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä, jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.
Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz sitä nimenomaan maininnut.