Seuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi tiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka sarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan ulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan ja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä, kyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi korkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan ulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä lataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja yhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli pihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset työrattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten tuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä ikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat pystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten kuonoa.
Tulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan ulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen liikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä petoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan makaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä aivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä pienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin voiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan.
Niinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat tulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä hyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina täytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä voisi ampua pedon hyökätessä.
Muutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle asettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä karkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään. Sattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut kädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden ulottuville.
Työssä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa loikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän taakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan hänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä kaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui nilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti pyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei päässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi tiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli.
Huonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä hakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet korjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä käsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös niin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi onneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja ilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella jaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu leijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui joutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan miehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan halua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka kiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni puun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin laskeutua alas tiikerin revittäväksi.
Kolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja kaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa epätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli jokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri vilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen hätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa oleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän varoitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon saaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun latvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja hirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin tuli mielisairaaksi.
Ei ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään, vaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs kolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa hyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta kasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä kohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt tähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen sitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja ravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla käpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta kumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä peto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu oli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja toverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta.
Myöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin läheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa meni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään sataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä tietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt toisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson sen hakkasi poikki.
Toisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa. Hakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin. Kun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen viittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan pituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja sai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa ja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy kädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko tiikeri häntä huomannut vai eikö.