Myöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli lähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli vähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa kävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui kuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen kimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä.
Schoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten kimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen. Jos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy väijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun, joka on tovereistaan jäänyt jäljelle.
XVI. Naapurien sovinto rikkoontuu
Suomalaiset uudisasukkaat Amurin alueella olivat eläneet sovinnossa kiinalaisten naapuriensa kanssa jo vuosikausia ja hyvin tulleet toimeen. Kumpikin erilainen kansallisuus asui erillänsä antaen toisillensa sen arvon, mikä heille tuli. Suomalaiset pitivät arvossa kiinalaisia heidän ahkeruutensa ja hyvän työtaitonsa vuoksi. Hidas ja perusteellinen kiinalainen on, sen huomasivat hänestä suomalaiset; kun hän johonkin työhön ryhtyy, niin ensin hän tarkastelee työkalut perin pohjin ja panee kuntoon huolella ja tarkkuudella. Teräkalut teroitetaan visusti. Ja sitten kun työhön on ryhdytty, näyttäytyy kiinalainen täysin oppineeksi mestariksi, ainakin mitä huoneiden rakentamiseen ja puun veistoon tulee. Niin näppärää ja tarkkaa työtä harvoin näkee kuin kiinalaiset tekevät. Maanviljelyksessä ja puutarhanhoidossa he myös osoittavat ikivanhan sivistyskansan esi-isiltä perittyä taitoa ja huolellisuutta. Jokapäiväisessä kotielämässä vallitsee yksinkertainen vaatimattomuus ja säästäväisyys. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, joista suomalaisilla on oppimista. Heidän huonot puolensa jääkööt vielä mainitsematta.
Vuosien kuluessa siirtyi noille kaukaisille maille myös venäläisiä. Halki Siperian oli läpi metsien ja yli vuorien raivattu maanteitä, jotta yhteyttä voitiin ylläpitää kaukaisen Pietarin hallituksen kanssa. Sieltä lähetettiiln Tyynen meren rantamaille saakka ylhäisimmät virkamiehet varustettuina sangen suurilla valtuuksilla. Kun ei ollut varsin kiirettä, niin ei käytetty meriteitä Afrikan ja Etelä-Aasian ympäri, vaan virkamies suurivaltaisena herrana matkusti halki Siperian ja sen mukaan miten ylhäiseen asemaan hänet oli nimitetty, oli häntä seuraamassa ja suojelemassa suurempi tai pienempi määrä sotaväkeä. Ja suojelusta hän kyllä tarvitsi sekä apua ja voimakasta palvelusta. Talvella oli vaarallista liikkua isojen susilaumojen tähden, kesällä oli muita vaikeuksia voitettavina. Kulkuneuvot olivat sangen alkuperäisiä. Länsi-Siperian tasangot kuljettiin kesällä tarantassilla, joka on pitkä kuusipyöräinen vaunu. Pohjana sangen pitkät ohuet laudat, jotka notkuivat, sillä vietereitä ei ollut. Tarantassin pohjalle ladottiin matka-arkut ja pakkalaatikot, niiden päälle polstereita ja vilttejä, joilla matkustaja sai loikoa ja yli kaiken tämän tavaran kiinnitettiin pitkistä notkeista seipäistä tehdyt kaaret, jotka kannattivat purjevaatteesta tai niinimatoista tehtyä katosta eli kuomia. Sillä tavoin saatiin suojaa tuulta ja rajuilmaa vastaan. Tällaisen ajopelin eteen valjastettiin pitkä jono hevosia. Länsi-Siperian heinäaroilla, joissa maaperä on joko hienoa hiekkaa tai savea taikkapa suota, mutta kiveä ei löydä sormenpään kokoistakaan usein satojen kilometrien matkalla, kuljetaan mistä kukin tahtoo heinää kasvavien kenttäin yli. Seurataan vain edellä kulkeneiden rattaiden jälkiä, sillä vakinaista tietä ei ole. Harvoin ajetaan samalla kohdalla kuin edellinen matkamies, vaan edellisen rattaiden jälkien vieressä. Jos maantieksi voi sanoa sitä paikkaa, missä rattailla on kuljettu, niin on maantie monin paikoin parin kolmen kilometrin levyinen. Laajoilla tasangoilla, jotka ulottuvat niin kauas kuin silmä näkee, on heinä, usein oivallista apilasta, yhteistä omaisuutta, Jumalan kasvattamaa kaikkien ihmisten ja villieläintenkin tarpeeksi.
Talvella kuljetaan lumihankien yli reessä vällyjen peitteessä. Saattojoukkona kulkeva sotaväki tavallisesti ratsastaa, harvemmin marssii jalkaisin. Matka ei voi tapahtua nopeasti, kun jokaisella matkueella täytyy olla mukana monenlaiset tarpeet: ruokavarat, aseet, teltat, köydet ja keittoastiat, joskus polttoaineetkin.
Vaikka virkamiehillä oli runsaat palkat, niin sivistyneeseen elämään tottunut ei noilla kaukaisilla seuduilla usein kauankaan viihtynyt, vaan pyrki takaisin Eurooppaan (jos pääsi) nauttimaan siellä säästettyjä rikkauksiansa.
Itä-Aasiaan Amurin alueelle lähetettiin Nahodkaan kuvernööriksi suomalainen mies, valtioneuvos Furuhjelm, josta useita kertoja on jo mainittu tässä kertomuksessa. Hänen veljense, amiraali Johan Hampus Furuhjelm oli ensimmäinen, joka milloinkaan oli kulkenut talvella suuren Baikal-järven ylitse. Jokainen kansakoulun tiedot saanut on lukenut Baikal-järven nimen ja tietää sen olevan Siperian itäosassa, mutta kaikki eivät tiedä tuon korkeiden vuoriseutujen ympäröimän järven suuruutta. Pituudeltaan se on jotakuinkin niin pitkä kuin välimatka Helsingistä Ouluun, suoraan linnun tietä halki ilmojen; ja leveys on kuin matka Porista Tampereelle.
Matka Baikal-järven ympäri olisi sen aikuisilla kulkuneuvoilla vaatinut ainakin kuukauden ajan. Mutta Furuhjelm lähti suoraan järven poikki jäätä myöten kompassi ainoana ohjaajanaan. Pari komppaniaa sotaväkeä saattojoukkona ja pitkä jono rekiä hänellä oli, mutta siihen lisättiin järven länsirannikolla vielä pari rekeä, joihin pantiin kuivia halkoja. Kun oli kuljettu kompassin ohjauksen mukaan koko päivä, ja tuli pimeä, niin reet koottiin piiriin, jonka keskelle tehtiin haloista nuotiotulet ja seuraavina päivinä matkaa jatkettiin. Siperialaisessa pakkasessa ei ollut pelkoa jään pettämisestä. Neljässä päivässä taivallettiin näin matka, jota ei kukaan ihminen sitä ennen ollut tehnyt. Amiraali Furuhjelm asettui venäläisen sotalaivaston päälliköksi Nikolajevskiin.
Siperian loppumattomien metsien lävitse oli maan valloituksen jälkeen vähitellen raivattu teitä ja teiden varsille asettunut asumaan uudisasukkaita sen mukaan, miten runsaasti kullakin paikkakunnalla oli luonnonrikkauksia tarjolla. Sillä tavoin venäläinen asutus levisi yhä kauemmaksi itään. Sillekin paikkakunnalle, missä ensin kiinalaiset ja sitten suomalaiset olivat metsiä raivanneet viljelysmaiksi sekä rakentaneet asuntoja yhä enemmän, tulvasi venäläisiä uudisasukkaita lisäksi. Niin paljon venäläisiä sinne tuli, että alkuansa vähälukuinen kiinalais-suomalainen väestö jäi mitättömän pieneksi vähemmistöksi, jonka mielipidettä hyvin vähän otettiin huomioon. Venäläiset olisivat mielellään karkoittaneet pois kaikki kiinalaiset ja anastaneet heidän hyvin hoidetut viljelyksensä, mutta eivät juljenneet ilman syytä käyttää väkivaltaa rauhallisia ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä kohtaan. Niinpä toimittiin tahallisesti sillä tavoin, että syytä ilmestyisi.