Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan uudenaikaisten periaatteiden mukaan.

Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin, että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin tienoille.

Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä, kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.

Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa, jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.

C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.

Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck, suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet. Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.

Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.

Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta kotimaahan palannut.

Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892 Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.