Vuonna 1849 lähti Livingstone kahden Englantilaisen, Oswell'in ja Murray'n kanssa tutkimusretkelle Ngami-järven seuduille ja kulki silloin suuren Kalihari-erämaan kautta. Tämä erämaa, joka monin paikoin on yhtä autiota ja kuivaa kuin Saharakin, on ollut suurena haittana maan tuntemiselle, sillä harvat uskaltavat lähteä sen halki kulkemaankaan. Monin paikoin on pelkkä melkoinen pölyhiekka näkyvissä ja kosteita paikkoja on varsin harvassa. Kuitenkin asuu tässä erämaassa ihmisiä, sillä siellä täällä kulkee pitkiä laaksoja ja entisten jokien uurroksia, joiden pohjalla tapaa vettä kun niihin kaivetaan kuoppia. Bakaliharit, joksi erämaan asukkaita sanotaan, ovat hyvin epäluuloiset kaikkia muukalaisia vastaan ja säilyttävät vesipaikkansa suurimmalla tarkkuudella. Luonto on kuitenkin kasvikunnassa luonut apukeinoja janoon nääntyvän erämaan halki kulkijan hyväksi. Eräs vähäinen kasvi, joka ulkomuodoltaan on ihan vähäpätöisen näköinen, on erämaan asukkaille suurena siunauksena. Kun tämän kasvin juurta kaivaa pari kolme korttelia, tapaa maan sisässä noin lapsen pään kokoisen juurimukulan, joka sisältä on hyvin mehukas ja sen neste on virvoittavaista. Toinen yhtä hyödyllinen kasvi on vesimeloni, joka sade-ajan lopulla kasvaa suurissa määrissä ja sen hedelmiä syövät kaikki eläimet erittäin halukkaasti.

Livingstonen ja hänen toverinsa matka alkoi Kesäkuun alussa. Kuljettuansa suurella vaivalla ja taistellen monenlaisten vastuksien kanssa, saapuivat matkamiehet Tsuga-virralle, joka tulee Ngami-järvestä. Maa tämän järven ympäristöllä on erittäin hedelmällistä ja vesirikasta. Ngami-järven suuruus ei ole sen suurempi, kuin että jalkamies voi kiertää sen ympäri kolmessa päivässä. Matkalla tänne oli Livingstone tullut tarkemmin tuntemaan elämää erämaassa ja kaikkia niitä vaaroja, joita saa kokea sen kautta matkustaessa. Livingstonen aikomus oli jatkaa matkaansa Ngami-järven pohjoispuolelle mahtavan Sebituane nimisen ruhtinaan maahan, mutta tienoppaiden puute pakoitti häntä kääntymään takaisin.

Ngami-järven keksintö.

Seuraavana vuonna, 1850 lähti Livingstone uudestaan näille seuduille, mutta tultuansa Ngamin rannoille täytyi hänen kääntyä takaisin, sillä hän tuli sairaaksi ja hänellä oli perheensä mukanansa. Sebituane lähetti lähettiläitä Kolobeng'iin viemään lahjoja Livingstonelle ja samalla hän antoi käskyn välillä asuville erämaan asukkaiden ruhtinaille, Sekomille ja Letshulatebe'lle, etteivät he saisi Livingstonea estää jos hän tulisi kolmannen kerran. Livingstone lähtikin vielä kerran ja saapui Sebituanen alamaisten Makololojen luo, jotka vastaanottivat hänet suurella ilolla ja ilmoittivat hänen tulonsa heti ruhtinaallensa. Sebituane tuli kohta Livingstonea vastaanottamaan ja he kohtasivat toisensa vähäisellä saarella suuressa Liambey- eli Sambesi-virrassa, jonka yläjuoksulle nyt ensi kerran oli saapunut eurooppalainen.

Näillä seuduilla tavataan erittäin merkillinen pieni kärpäsen kokoinen elävä, jota nimitetään tsetse. Tämä hyönteinen on Etelä- ja Keski-Afrikassa sangen suurena rasituksena, sillä jos se kerrankin puree raavas-eläintä, hevoista tahi koiraa, kuolee purtu eläin auttamattomasti, usein aivan heti, mutta joskus pitemmän ajan, tavallisesti kymmenen päivän kuluttua. Imevät vasikat, muuli-aasit, aasi ja vuohi sekä metsänotukset eivät kuitenkaan kärsi vähintäkään tsetsen puremasta, eikä sen purema tuota ihmisellekään mitään vahinkoa. Tästä turmiollisesta hyönteisestä ei Livingstone tiennyt mitään tullessaan Sebituanen maahan, ja häneltä kuolikin sentähden 43 härkää kun hän ei tiennyt eläimiänsä varoa. Sebituane, jota Livingstone kuvailee jaloimmaksi afrikalaiseksi ruhtinaaksi, jonka hän koskaan oli tullut tuntemaan, lupasi heti ensi kerran kohdatessaan Livingstonen, antaa hänelle tarpeeksi monta härkää, koska hän arvasi hänen juhtansa tulleen tsetsen puremiksi, kuten ne olivatkin.

Sebituane oli silloin kun Livingstone hänet ensi kerran tapasi, 45 vuoden ijällä. Ulkomuodoltaan oli hän paljo vaaleampi kuin tavalliset neekerit, hoikka ja pitkä, sekä kaljupäinen. Käytöksessään osoitti hän arvokasta malttia ja puheessaan oli hän suorempi kuin kukaan muu ruhtinas, jonka Livingstone oli tavannut. Sotilaana oli hän tunnettu parhaimmaksi kaikista uudis-asuntojen toisella puolella. Rohkeudellaan ja uljaalla toimellansa oli hän saanut kansansa, Makololot, kohotetuksi suureen mahtavuuteen, ja taisi vastustaa tuota sotaisaa ja voimakasta kafferilaista Matebele-heimokuntaa, jota suuresti peljätty Mosilikatse hallitsi. Sodassa johti Sebituane itse joukkojansa, ja vihollisen ilmestyessä koetteli hän sotatapparansa terää, kehuen sitä kyllä teräväksi ja uhkasi, että joka selkänsä kääntää viholliselle, hän saisi siitä maistaa. Sebituane oli niin nopea juoksemaan, että jokainen tiesi, ettei pelkuri päässyt häntä pakoon. Jos joku vältti taistelua tai vetäytyi siitä pois, oli Sebituanen tapa pilkallisesti kysyä tahtoiko tämä mieluummin kuolla kotona, ja tämän toivon hän tavallisesti täytti siten, että viipymättä mestautti pelkurin.

Sodassa Matebelejä vastaan, jotka asuivat Sambesi-virran eteläpuolella, teki Sebituane tietämättänsä ihmiskunnalle hyvän työn kun hän karkoitti virrassa olevien saarien asukkaat, jotka olivat auttaneet hänen vihollisiansa. Nuo saarien asukkaat olivat nimittäin rosvoina kauan estäneet kaikkea kulkua virtaa myöten ja sen yli. Nyt oli pääsö Sebituanen maahan avattu. Hän itse osoittihe Livingstonea kohtaan erittäin vierasvaraiseksi ja oli suuressa määrässä helpoittanut Livingstonen tänne tuloa. Sebituane tiesi kaikki tärkeämmät tapaukset maassansa, sillä hänellä oli erittäin hyvä taito saada alamaisiansa itseensä mieltymään. Alhaisimpiakin köyhiä kohteli hän ystävällisesti ja suurella vierasvaraisuudella. Tästä ihastuneina nämä mieltyivät häneen ja antoivat hänelle kaikkia tietoja mitä suinkin taisivat. Sebituane ei laskenut ainoatakaan muukalaisparvea luotansa menemään antamalla heille jokaiselle, yksin heidän palvelijoillensakin, jonkun lahjan, ja täten levisi hänestä hyvä maine laajalta ympäri. Jokainen ihaili hänen hyvää sydäntänsä ja viisauttansa. Hän ihastui suuresti siitä luottamuksesta, jonka Livingstone oli osoittanut tuodessaan mukanansa perheensäkin. Sentähden hän tahtoi Livingstonelle näyttää koko maansa ja lupasi hänelle minkä paikan hyvänsä tämä vaan tahtoi asuaksensa.

Livingstone päättikin asettua tänne asumaan ja vaikuttamaan lähetyssaarnaajana, ja hänen seuraajansa h:ra Oswell aikoi täällä ruveta tarkempia maantieteellisiä tutkimuksia tekemään. Mutta aivan kohta hänen tulonsa jälkeen sairastui Sebituane keuhko-tulistukseen ja kuoli lyhyen ajan kuluttua. Hallitus jäi hänen tyttärellensä, Ma-mochisane'lle, joka kyllä lupasi Livingstonelle asuinpaikan ilmaiseksi, missä hän vaan tahtoi, mutta kun korkeammat seudut, jotka ovat terveellisimmät, olivat vaikeammat puolustaa virran eteläpuolella asuvien vihollisten hyökkäyksiä vastaan kuin virran rantamaat, jotka taas olivat terveydelle varsin vahingolliset, niin lähtivät Livingstone ja Oswell matkustamaan etemmäksi ja löysivät silloin Sambesin keski-juoksun, keskeltä mannermaata. Tämä keksintö oli tärkeä, sillä sitä ennen ei tiedetty Sambesin siellä olevankaan. Virta oli silloin kuivimmallaan ja kuitenkin oli siinä kolmesta kuudensadan kyynärän leveydeltä syvää vettä. Oswell sanoi, ettei hän missään, ei edes Intiassa, ollut nähnyt niin komeata virtaa. Tulvan aikana se nousi ainakin kymmenen kyynärää ja muutti silloin laakeat rannat ympärillänsä parinkymmenen engl. peninkulman laajuudelta järveksi. Sambesin ja sen oikealta puolelta tulevan lisävirran Tshoben mäkinen maa on alhaista suomaata, ja sen tiheitä kaisilistoja käyttivät Makololot luonnollisina suojinansa vihollisiansa vastaan. Livingstone ei kuitenkaan tahtonut asettua asumaan näin terveydelle vahingolliselle seudulle, vaan päätti lähettää perheensä Englantiin kunnes hän itse olisi etsinyt jonkun terveellisen ja muutoin edullisen seudun asuaksensa. Hän matkusti sen vuoksi Kap-kaupunkiin, oltuansa jo 11 vuotta erillään sivistyneiden ihmisten seurasta. Hän tuli Kap-kaupunkiin huhtikuussa 1852, jolloin sota oli paraillaan Kafferien ja Englantilaisten välillä. Kuitenkin pääsi hän kulkemaan aivan rauhallisesti uudisasuntojen kautta, yhtä turvallisesti kuin jos hän olisi matkustanut Englannissa. Saatuansa perheensä lähetetyksi laivalla Englantiin, lupasi hän itse palata heidän jäljessään parin vuoden kuluttua, kun hän ensin oli etsinyt ja löytänyt sopivan ja terveellisen seudun työ-alaksensa.

Livingstone oli jo viettänyt yksitoista vuotta Afrikassa, jolla ajalla hän oli oppinut maan-asukasten kieltä ja tehnyt useita matkustuksia; niiden ohessa hän oli tieteellisillä tutkimuksilla hankkinut monenlaisia uusia tietoja, mutta hänen suurimmat keksintömatkansa alkavat vasta vuodesta 1852 ja niitä aiomme tästälähin tarkastella.