"Jos olisitte", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymyään, "niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!"
"Ehkä."
"Se olisi viisas varokeino!" nauroi Zoë.
Zeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat uhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon voidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos kavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja ihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa naisista olivat vähäiset.
"Kuulkaa", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. "Minä en ruoski teitä, minä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos kavallatte minut, niin minä tapan teidät."
Zoë kohotti päätään ylpeästi ja katsoi häntä pelottomana silmiin.
"Minä säästäisin teiltä sen vaivan — jos koskaan kavaltaisin teidät tai kenen hyvänsä."
"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!" Zeno nauroi hiukan epäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.
"Minä olen nähnyt kuoleman", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä.
"Minä tiedän mitä se on."
Zeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä kysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti liikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät, ja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja luukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu, pitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu lapsuudesta saakka.