Mutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti kätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka nuotin ja tavun.
Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät,
Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet.
Vesi suolainen on ja makeakin.
Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen —
Ääni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä hän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä muutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.
Kokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan vuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan veneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta kertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet monituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin, mutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä kalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli huiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt hänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että laulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu hänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi ymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi keino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.
"On kuuma", sanoi hän, viitaten Julialle. "Avaa suuri ikkuna selälleen vähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään."
Julia totteli vikkelästi. Yö oli hyvin pimeä.
"Sitäpaitsi", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, "tuolla miehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan."
Ja todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen, jonkun matkan päästä:
Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänen
silmänsä tähtien joukossa näen.
Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivän
sun kasvoistasi näen,