"Kuka on tuo toinen?" kysyi Zeno, ei erittäin mielissään.
"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin kaikkien venetsialais-naisten —"
"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas näkemään häntä uudelleen?"
"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne isänsä kanssa."
"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?" kysyi Zeno kärsimättömästi.
"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan nähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen taakse."
Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti, mutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli häntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista kukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin läikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi, rauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen neljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin harmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville; ja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan huolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut tehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle kuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli häntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä keikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.
Zoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin tänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin ruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka hän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän teki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin että iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa silmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt keisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä ei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla ruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän Zenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä hänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä pelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli loukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa ja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä eivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä opetettaisi orjille, tuumi Zeno.
Zeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa, jokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi suurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan, tai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa velvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri tänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme tuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan ja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen viimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta tänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties huomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli yksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla tuulella.
Hän nousi ylös ponnistautuen, ja melkeinpä huoaten.