"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."
Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.
"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus — mitäs se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte antanut minulle molemmat."
"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja hyvästi sitten vain, ystäväni."
"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.
Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma, ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä. Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan, niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei tottelisi tuota valtakirjaa.
Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku oli inhottavan taudin syömä — monet olivat vain vähäisten ryysyjen verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.
Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se, ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin kovin vähän niin monille.
Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä, joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin, niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä, jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän, laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki. Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset, jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.
Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään, mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.