Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.
Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri, peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.
Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä, pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen. Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat, laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden naisten kaupungissa.
Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.
Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai syviä ruskeita silmiä — lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot — uneksien, poloinen, että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä hänen uteliaisuudestaan — silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan kaulan varassa — yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä. Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.
Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä. Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea musta parta.
"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän, vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut. "Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"
"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan —" aloitti Omobono.
"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista yhdessä muukalaisten keskellä."
Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.