"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme matkaamme, tahtoisin mielelläni —" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin vastustuksesta huolimatta.
"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.
Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.
"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen — hän näytti olevan kuolemaisillaan —"
Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla sävyisästi.
"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä, mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan, jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä kaupunginosassa näin myöhäiseen."
Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia tarkoituksiaan varten.
Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi, epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna hyvinhoidetun harmaan partansa alla.
"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa, ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."
Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili, niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.