He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta, täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.
Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan, oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja juoksi henkensä edestä.
XII LUKU.
Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella, marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja kulkematta esipihan kautta.
Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla. Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin Gorlias oli auttanut hänet maihin.
Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan; ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.
Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta. Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.
Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti hänen olevan turvassa sitä myöten.
Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta; tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt, oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä tietää.
Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta. Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut. Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.