Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven, vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista. Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.
Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana ja tiedottomana.
Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.
Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla. Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.
Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä pyörtyä.
Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa; jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.
Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias toisi sen, eikä kukaan muu.
Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen, niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä, jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä auttamaan aiheutti.
Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän olennon tähden, jota hän rakasti.
Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut; ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë odotti yhä.