"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna", sanoi hän, työntäen häntä hiljaa ovea kohti. "Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä siltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin."
Zoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta nyt ja kysyi sen syytä.
"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla", vastasi Zoë. "Mutta ei se ole mitään", lisäsi hän tyynesti. "En tuntenut sitä ensin juuri ollenkaan."
"Minä kannan teidät", sanoi Gorlias.
Ennenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja kantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa, käytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti kantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä marmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine, kantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta, jonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat kosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.
Zoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden vallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen kosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän, joka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin öinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt kertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui. Hän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta tuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja salaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta maailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen viskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.
Mutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa edustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän näki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon välitse.
Hän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään. Niin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä, vaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo sammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien käry tuntui ilmassa.
Gorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan luo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan silkkisaalin peitteekseen.
"Kiitos", huoahti Zoë väsyneen päänsä painuessa vihdoinkin tyynyä vasten.