Äkkiä lehahti valo hänen kasvojaan vasten, hyvin lähellä häntä.
"Onko aika?" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen, jättäen hänet häikäistyksi.
Sattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten keskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen, valloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat odottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno vastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle huonosti.
"Nostettiin hälyytys", sanoi hän kiireisesti. "Pääsin hädin tuskin pois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni! Minä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen."
Tyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno tiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen syykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.
"Meidän on erottava viipymättä", sanoi hän rauhallisesti. "Minä kiitän teitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua tästä yöstä, jos mahdollista."
Hän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse kieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät, aikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva jalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli joka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä äänellä.
"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme", sanoi ääni. "Teillä on meidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te saattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille milloin hyvänsä."
Nähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan puukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies voi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli selvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he työntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui tusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä tuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat häneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta vastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää puoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi voinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko Konstantinopolissa.
Zeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä voisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi huudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki oli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin katua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut tuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi oikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa raunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa harmautta vasten.