Sitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa seisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti jälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen päänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava hämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes hävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden silmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti lyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja pysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset tarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno oli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä ja melkeinpä pelkäsi niitä.
Hän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin joutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui paljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui kestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen ja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt toiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen tatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta, nahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu rintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen, niinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan, hänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa. Hän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.
"Messer Zeno", sanoi hän, "me emme aio tehdä teille pahaa, mutta meidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi pitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti", vastasi Zeno nauraen. "Mikään ei voisi olla selvempää! Te luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa, niin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te aiotte tehdä sen mahdottomaksi."
Toktamish oli olevinaan loukkaantunut.
"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni kavaltajana, hyvä herra?" kysyi hän.
"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen", vastasi Zeno naurahtaen taaskin. "Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen sotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten parvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi. Te muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis suorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään. Te liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä ryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään, haluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä ole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen vapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan. Mutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?"
Tatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan rintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen kiillottanut sen teräspintaa.
"No kas", jatkoi Zeno, "mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä onnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne uudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti heittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte lunnaita. Kuinka paljon määräätte?"
Toktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä edessä.