Hänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä käskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät jonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän poistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni nopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja sulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten kuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen työntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät suuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna — kaksi, kolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei yksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut mitään ääntä, ja Zeno oli yksin.

Hänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset, kun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin hänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen visusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta vartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.

Hän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen ajatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran hetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka Zoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa, odottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta rantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä väsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan, uneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään avaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei arvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä purjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli onnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista tuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta suoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi se ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle epäonnistuneensa.

Mutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä hänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut ajatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan enää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen, ja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä toisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että hänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa hänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei ollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä, miten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle edes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien ponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen ajatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.

Mutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa inhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin mahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös ja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen tarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut hetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat säiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan oven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä olisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet ajatelleeksi.

Mutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin laajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä kumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän arvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat silatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka ulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut löydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta. Zeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui suljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä. Se oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari vuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja sitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta Zeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi ennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.

Hän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja hän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi toisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti lyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat arvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen vartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut tehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn, kietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja pylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.

XIV LUKU.

Hämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän sai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut palannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni Zenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän saattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan ryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat koskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä, oli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko pitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää kiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin, jotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut nukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään. Omobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä isäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan. Kaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan seetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka hän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi palvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!

Omobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi mies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta huomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli kookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies selittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille rautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään, tullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin niin, ja ehkä —