Arethusa: Konstantinopolin orjatar

by F. Marion Crawford

Mies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi Omobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan vuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan. Ei kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli pimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat sääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.

Omobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat hänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista yläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin huoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he olivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he eivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä oli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se ollut kirjurin asia.

Omobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein kuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa kutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama: kokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän nousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut talosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi mennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään päästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin varoittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin, että Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon poissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono vakuutetuksi eikä mennytkään sisään.

Hän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä venetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä oli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa tapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian Polon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia päivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno ollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana, ettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja vihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin kaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat ja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin kirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava päivällinen.

"Tietysti", vastasi Omobono. "Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin tärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan ystäviään."

Hän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa levottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä, punainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei pörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.

Vieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja huoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen keskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.

Vihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken tarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka herättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina, pyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen pöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen pikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna hänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti kohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon, niin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen laimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja saisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea koetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja tuntea itsensä hyvin sairaaksi.

Hän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Hänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat käyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi tarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista hetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä aikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat. Kuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään, niiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin näyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö- ja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä olisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan itsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin suoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.

Kaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa, vielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin hurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä selviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli tottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei haavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa mitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri sinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen päivälliselle.