Omobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin sääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin avulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni, että hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä sinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan kaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta hän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista kieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.
Hänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni ilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi puhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono kiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen ikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen ennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön ääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen sääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi naurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen jälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa ylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun arvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:
"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen luokseen aivan heti."
"Kyllä, herra", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat askelet heti kuin sanat olivat lausutut.
Vähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen sääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti tyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia istuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.
Toinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla katsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi kerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen kasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli syvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä, valuen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä käsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän puhui heti kuin Omobono tuli esiin.
"Oletteko kuullut hänestä mitään?" kysyi hän huolestuneena. "Tuleeko hän?"
Kirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta, koska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta. Itse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon hovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.
"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän, joka on vaatinut hänet lähtemään", vastasi hän. "Hänen poissaollessaan on minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen —"
"Tulevatko he? Ettekö ole lähettänyt heille kieltoa?"