Omobono hymyili vaatimatonta ylemmyyttä osoittavalla tavalla.
"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?" kysyi hän. "Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen vastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen palveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän suvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on kestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen jälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö hänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu kaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella."
Zoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja miltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon. Tosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä ollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa maanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut vaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt samanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa viihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon hyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta tarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei hyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin surmattavaksi.
"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?" kysyi Zoë, iloisena kuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.
"Luonnollisesti, kokóna — —"
Mutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta rantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.
Omobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan ajatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan marmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan. Sanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.
Zoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta levottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan vieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt olivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä oli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he parvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.
Zoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa ensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut loukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi hänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä oli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi häntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa hetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen päälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta. Naiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno olisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan purjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se oli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään jälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen hänen lähelleen.
Hän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui kävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan sisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta saattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei olisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta hänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja väsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen kilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua kukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.