Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.
"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa rahoja?" kysyi hän.
Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä. Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.
"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä. Tappelimme yhdessä Kreikassa."
Silloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.
"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria maksuja suoritettavana."
Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.
"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla vakavuudella.
Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli häntä leikillisesti.
"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa hohotti vastaukseksi kysymykseensä.