Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa, ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti melkein kuoliaaksi.
"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi, että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"
Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä. Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat kumpikin oveen päin.
Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli
Omobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.
"Ryöväystä!" läähätti hän. "Julkeaa ryöväystä!"
Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa. Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan, mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.
"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.
Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" toistivat molemmat yhteen ääneen.
"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"