"Omobono-parka!" huudahti Zoë. "Kuinka peloissaan hän mahtanee olla."
Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille. Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.
Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan pieksämällä orjiaan.
"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos rannasta.
Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties vaarallinenkin.
Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa, jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.
"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan mitä olisi tehtävä."
XVI LUKU.
Ei Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt oven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan kuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu taas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa mitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka sillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu sellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.
Kassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa, likellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti työskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish kumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.