Arkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui lujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen lukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä rautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki pidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.
Toktamish ei saanut avaimia sopimaan ja luopui kiroten yrityksestä.
"Aukaise se!" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja painaen hänet polvilleen arkun eteen.
Tottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut samaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi jokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä vaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla hän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen sitten molemmilla.
Toktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen rahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne olleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu useihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin tulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia summia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei arkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän. Muun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista useat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut vaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys rikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.
"Missä on aarre?" karjui hän, ja hänen kasvonsa tulivat tummanpuhuviksi.
Hän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä uudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka hän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut suustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.
"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!" huusi hän. "Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen! Minä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien, sinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku luupussi!"
Sitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta jalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen hän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen kolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono menetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että hänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli vielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi hänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:
"… Voimaa vastustaa uteliaisuutta."