Sitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja hän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean teon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä hän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja sitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä voisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui alas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien pienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui mieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin, jonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino, ja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi. Tuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.
Pantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän nousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut löytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua työtä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin oli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän potkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.
"Hyvästi, pikku mies!" nauroi hän.
Mutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut niin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä kovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui kerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi juuri pelosta.
Hän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle mennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä uteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut sen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei kukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut avainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen reppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien papereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja ikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö hänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain pikkuasia.
Hän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta hänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat työntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten kasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää murtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono ehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin sääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen ruumiskirstun levätäkseen.
Mutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä pontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon monimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta epäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut. Toktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku avattiin.
"Pikku mies", sanoi hän, "minä päästän sinut pois, jos sanot miten avaimia on käytettävä." Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli hengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin hänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli, mutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.
Hän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja iski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin että se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa, hän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun vankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta pienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana, hyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin hirmuisen ukonilman raivotessa.
Jakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut samoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia, lennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen murtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui säyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä, ja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan. Nuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin talon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti nähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua kasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa, vaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä teholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka oli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën kaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon rauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein selvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes särkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen tuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.