Zoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän raivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa, mutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti hän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin salaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.
"Missä on messer Carlo?" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivät
Toktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.
Hän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut, uudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin että hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun Toktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen ulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää pyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi takkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin paremmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan luo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen hyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima ruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli aivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman kallellaan.
"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin", vastasi hän tultuaan lähelle ristikkoa. "Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän välttämättä tarvitsee."
"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa", huomautti Zoë, katsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.
Toktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati selityksen.
"Olen tappanut rottia", sanoi hän. "On merkillistä kuinka paljon rottia ja hiiriä tulee liiketoimistoihin!"
"Missä on messer Carlo?" kysyi Zoë kolmannen kerran.
"Suloinen taivaan villakaritsa", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan ja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, "jos annat minulle vain yhden pikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!"
Zoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki että Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen häneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen voivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin tuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish nauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni muutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista vanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla, saattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.