"Minä laittaudun valmiiksi. Mutta on parempi että otan vanhan veneen ja panen ylleni risaiset vaatteet että näytän vuokrasoutajalta."
"Niin; se on parempi."
Vito poistui, ihastuneena edessään olevaan seikkailuun. Hän oli siksi nuori ja siksi aito venetsialainen, että hän tunsi mielihyvää ajatellessaan soutavansa kaunista Arethusaa Kultaista Sarvea ylös, vaikka olikin vain palvelija ja toinen oli isännän tarkoin säilytetty aarre. Tunsipa hän myöskin jonkinlaista miehekästä ylpeyttä ajatuksesta, että saisi mahdollisesti suojella häntä, sillä hän aikoi seurata häntä maihin ja katsoa etäämpää, pääsisikö Arethusa turvassa torniin, ja odottaa kunnes hän tulisi ulos. Kyllä isäntäkin haluaisi hänen tekevän ainakin sen verran.
Toistaiseksi ei Vito eikä kukaan talon väestä, Zoëta lukuunottamatta, tiennyt, että Zeno oli vankina, lunnaitten saamiseksi pidätettynä. Hän oli suvainnut lähteä kotoaan yön aikana, ja jokin tärkeä asia oli viivyttänyt häntä; siinä kaikki. Kun hän joutuisi, niin hän tulisi kotiin. Miespalvelijat, jotka olivat pitäneet huolta pöytätarjoilusta vieraiden aikana ja kuulleet Toktamishin sanovan, että Zeno oli lähettänyt hänet noutamaan rahoja, pitivät tuota väitettä kömpelönä temppuna, jolla puolihumalainen ryöväri koetti heitä petkuttaa Zenon poissaollessa, eivätkä antaneet sille sen enempää merkitystä. Mutta he olivat liian pahasti pelästyneet jäädäkseen kuuntelemaan, kuten olemme nähneet. Vitollekin, joka sentään oli heidän joukostaan verrattomasti miehekkäin, oli ollut aivan yhtäkaikkinen asia, iskikö tatarilainen hengiltä vieraat vai ei, verrattuna itsensä pysyttämiseen poissa hänen ulottuviltaan. Jos isäntä olisi ollut läsnä, olisi toinen puoli heidän luonteestaan tullut esille, mutta kun hän oli poissa, olivat he ajatelleet omaa turvallisuuttaan ensiksi.
XVIII LUKU.
Aurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään punertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen täytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella, heijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani univormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat, juuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja ympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä, syvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen, kun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään varjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa, tai ehkä niinkuin taivaassa.
Upseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista sisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen päänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla valkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi niistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi pitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se kätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen pumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle. Hän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi, olivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.
Hän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun toinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän seisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän viittasi toisella Amenan torniin päin.
"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen kapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana", sanoi Zoë, jäljitellen sitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja kreikkalaisilla kamarineidoilla.
Lyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja seisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen, ja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä pelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja kermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli kehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat sotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta samassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies, tulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti selkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin tekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian korkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen koriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä, pitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua sisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan peittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi ehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä tasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta rampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta hän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi hänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi voinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.