Zoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja nälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.
Yötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: "Eleeison!
Eleeison!"
Ja Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:
"Kyrie eleeison!"
"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!" kuului hurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.
"Kyrie eleeison!" vastasi Zoë polvillaan.
Sitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli koputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa ylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin samalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.
Jälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin äsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas ei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen. Zoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista, ennenkuin juoksi kevyesti ovelle.
"Kuka koputtaa?" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen ryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.
Bukaralaisen mairea ääni vastasi hänelle mielistelevästi.
"Olen Rustan", sanoi hän. "Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä matkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna."