"Kuinka paljon siinä on?" kuiskasi Zoë.
"Sataviisikymmentä kultatukaattia", vastasi bukaralainen alentaen ääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei herättäisi nukkuvaa naista.
Samassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë katsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti, katsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle ja tuli Zoën luo.
"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia", kuiskasi Zoë, työntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. "Se on ainoa keino. Hyvästi — pian — sulje ovi ennenkuin hän herää — sano hänelle, että minä olen nukkumassa oljilla — Jumala siunatkoon teitä —"
"Eleeison! Eleeison!" kuului mielipuolen naisen vaikerrus tuulen kantamana.
Ennenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä ja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin kunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli ääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti kuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä yrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska Rustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa rahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen ollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua alttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä lujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli hänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta kuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin saattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.
He kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen ohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon, jota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa. Sitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.
Hänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä muutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta, ja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli heitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut peitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi, ja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu. Zoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi poispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.
Hetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan, lämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin vastaan, vetäen sen reunat povelleen.
"Mene kantotuoliin", sanoi Rustan, tuikeasti mutta hillitysti.