Arethusa: Konstantinopolin orjatar

by F. Marion Crawford

Hänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli ostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut kantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi oli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti päätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden naiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen ranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän vihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki Rustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa oli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin suuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.

Zoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi nojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan. Kantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen puolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat astuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa jotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he, samaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on kannettavalle sietämätöntä.

Neljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla asestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä. Kulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä tai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella ulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta luotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli Rustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista siihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa kantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.

Oli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi todistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta, yhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla oli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta, kaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi attikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan juuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä olisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai omistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa ilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen tuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan Zoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta. Sitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka oli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin vihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen, vaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan Karaboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia, joka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja pitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo salaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.

Hän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan varmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli kädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta voitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli maksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli viisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan varsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän oli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen jälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä sekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin orjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja seitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis ja puhui kolmea kieltä — kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno maksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja puoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja hänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista ja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon uuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta, mikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä ja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan mielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada sataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä, sunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä oli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska selvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun hän käveli ostoksensa perässä.

Hän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut kerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista varmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti epäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa. Kuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä hänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään tapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen, sillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä huolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika sieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja orjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut kestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien punnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun niistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin että hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska sitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että häntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli vanhan orjan äly raha-asioissa.

Kantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen jonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut sitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei olisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja mukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää; mutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi ummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi, ennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.

Orjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin orjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä orjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet kallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta vapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen erotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän saisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä hänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna saapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista hevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat hänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa liian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia, kunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei osannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi, että monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai turkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että sangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä valloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset olivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita, jotka pitivät lukua joka äyristä.

Miehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta tai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin tällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten kavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut vilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut juuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin nahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla. Hän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä, että tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi häirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin, ettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa; myöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin turkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin toiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä kristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista kauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi vapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin harvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka liikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.

Maatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen kyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä taaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael Rhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat johtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä paljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei ollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan; mutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos vain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin toivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle kuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi useimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse keisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi hänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän vapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman ja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten kohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota kannatti toivoa.