Kantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi kantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään. Hänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.
IV LUKU.
Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä, hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen uteliaana ympärilleen.
Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta — vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono, venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä. Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.
Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan, kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.
"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."
Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt, karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti, että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli tulvillaan.
"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"
He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.
"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."