Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.
Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin, lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin, ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.
"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.
Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella ihmettelevällä kiitollisuudella.
"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli nähtävästi hyvällä tuulella.
"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu", jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on valmiina."
"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.
"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.
"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"
"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."